Suomen Luonto julkaisee verkossa arkistojen aarteita. Juttu on alun perin julkaistu lehdessä 12/1998. 

Uskontotieteilijä Uno Holmberg kirjoittaa muistiinpanossaan 1909: ”Ruskealan Asikaisen talon maalla kasvaa suuri tuuhea kuusi. Talon vanha emäntä palvelee sitä, on siellä nähty rukoilevan polvillaan kirjankin kanssa. Kutsuu puuta temppelikseen.”

Arkistojen uumenista löytyy runsaasti vastaavanlaisia merkintöjä siitä, että entisajan suomalainen on palvonut ja kunnioittanut puita.

Pyhä puu on yleensä kasvanut pihapiirissä tai ainakin talon lähistöllä, esimerkiksi aitan tai riihen vieressä. Kunnioitettu puu on voinut olla niin havu- kuin lehtipuukin.

Talon, suvun tai kyläkunnan tärkeä puu on herättänyt huomiota ja kunnioitusta jo koollaan, ja muistiinpanojen mukaan puu on ollut hirmuisen iso, mainion suuri, merkittävä tai julman suuri.

Pyhää puuta on kutsuttu monin nimityksin: ihminen on kääntynyt esimerkiksi uhripuun, elättipuun, talonvahdin tai pitämyspuun puoleen. Muutamat nimityksistä, kuten aljomänty ja hiisikoivu, kertovat pyhän puun lajinkin.

Savelan karhumänty, karhunkallohonka,Saarijärvellä. Honkapuulla oli tärkeä rooli karhunpeijaisriitissä. Puun latvaan on nostettu kaadettujen karhujen pääkallot. Kuva: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo

Ruokauhreja elättipuulle

Pitämyspuulle uhrasivat yleensä naiset. Useimmiten talon vanha emäntä köpötteli pullat ja piirakat mukanaan puuta palvelemaan ja yritti siten varmistaa, että lampaat menestyisivät ja kaikki kukoistaisi. Uhrin tarkoituksena oli auttaa arjen sujumista ja (karja)onnen saavuttamista tai säilyttämistä.

Puulle uhrattiin kaikkia talon tuotteita, kuten viljaa, maitoa ja olutta. Erityisen tärkeitä uhreja olivat niin sanotut ensimmäiset antimet. Tapana oli nimittäin uhrata osa uutisjyvistä, palasia uutisleivästä ja ensimmäiset maitopisarat lehmän poikimisen jälkeen. Myös talon emännän synnytettyä vietiin ensimmäinen rintamaito puun juurelle.

Myös juhlien aikaan uhrattiin. 1938 Säämingissä tehty muistiinpano kertoo: ”Jouluruuat kun ol pöyvässä, niin ensin otettiin kaikkia loatuja ruokoo ennen kuin immeiset sai syyvä ja tiputettiin pihalle sen yhen närreen juurelle. Aina suurina pyhinä vanha emäntä vei siihen niitä ruokia ja istu siinä.”

Uhrin vastaanottajaksi ajateltiin puun itsensä lisäksi jokin uskomusolento, maan- tai talonhaltija. Kansanrunouden tutkija Martti Haavio arvelee, että vanhakantaisimmat uhrien vastaanottajat olisivat suvun vainajat. Puu toimisi näin yhdyssiteenä suvun elävien ja kuolleiden jäsenten välillä.

Välittäjän tehtävä sopii puulle erinomaisesti, onhan se samanaikaisesti monen maailman – alisen, keskisen ja ylisen- jäsen. Puun juuret kiemurtavat maanpinnan alapuolella, mutta samaan aikaan se tavoittelee latvuksellaan tuonpuoleisiin. Puu sitoo maan ja taivaan toisiinsa, yhdistää näkyvän ja näkymättömän.

Kainulaisen suvun uhrimänty Kesälahden Hummovaaralla. Kerrotaan, että Juhana Kainulainen lauloi Elias Lönnrotille tämän männyn juurella runojaan – kaikkiaan 2233 säettä vuonna 1828.

Puulla ja ihmisellä yhteinen onni

Uhripuun ja talon tai suvun kohtaloiden on uskottu nivoutuvan yhteen. Ajateltiin, että se mitä tapahtuu puulle, tapahtuu myös ihmiselle tai karjalle.

Jos puusta katkeili itsestään oksia, se ennusti jonkin suvun jäsenen kuolemaa. Puun kaatumisen pelättiin enteilevän talon häviötä.

On helppo ymmärtää, että pyhät puut olivat rauhoitettuja. Puita varottiin millään tavalla vahingoittamasta. Joskus uhripuihin ei ollut sallittua edes koskea.

Puiden turmelemisen uskottiin johtavan rangaistukseen. Useimmiten rangaistuksen sai se, joka puuta oli kaltoin kohdellut, mutta harmit saattoivat kohdata koko talon väkeä ja sukua.

Puiden turmelemisen uskottiin johtavan rangaistukseen.

Kaikenlaisten onnettomien tapausten, kuten tulipalojen, karjan karkaamisten ja sairauksien tulkittiin johtuvan uhripuun vahingoittamisesta tai uhrien laiminlyömisestä.

Rantsilassa kotikuusen kaatamisesta seurasi oikea onnettomuuksien sarja. Ensin renki, joka puuta yritti kaataa, iski kirveellä jalkaansa. Isännän onnistui hakata puu poikki , mutta kuusi kaatuikin saunan päälle ja sauna romahti. Samana kesänä halla vei viljan ja hevosia ja lehmiä alkoi kuolla. Kaiken kurjuuden seurauksena rikas talo ajautui vararikkoon ja huutokaupattiin.

Se, joka uhkasi uhripuuta kirveellä, uhkasi samalla omaa onneaan. Jos puun kautta hoidettava yhteys suvun vainajiin katkaistiin hävittämällä puu ja uhripaikka, koko suku oli vaarassa joutua perikatoon.
Rikos puuta vastaan oli rikos omaa verta, sukua vastaan.

Ristipetäjä eli karsikkopuu Lemin kirkolla. Kuva: Svaetichin, V. / Museovirasto

Tärkeä tapahtuma merkittiin karsikolla

Karsikolla tarkoite taan tavallisesti havupuusta tehtyä merkki- tai muistopuuta. Kuusen tai männyn runko karsittiin oksista paljaaksi, vain keskiosaan jätettiin pari oksaa.

Karsikko valmistettiin yleensä jonkin tärkeän tapahtuman, kuten häiden, hautajaisten tai suuren kalansaaliin muistoksi. Usein karsikon teko liittyi siirtymään sosiaalisesta asemasta toiseen, esimerkiksi lapsuudesta aikuisuuteen, tyttöydestä vaimouteen tai elävien yhteisöstä suvun vainajien pariin.

Ensikertalaisen karsikko tehtiin ensimmäisen kaupunkimatkan, metsästys- tai kalastusretken kunniaksi. Varttuneemmat kaupungin- tai eränkävijät karsivat puun ensikertalaisen, härkämiehen, kunniaksi. Tähän kuului vastapalvelukseksi tarjota seurueelle viinaryypyt.

Joskus näre karsittiin muistoksi ensimmäisestä vierailusta talossa, tai kun matkalaiset saapuivat tuntemattoman seudun rajalle. Karsikko oli eräänlainen merkkipylväs tai rajapyykki; joko elämässä ja ajassa tai fyysisessä paikassa.

Karsikkoon veistettiin tiedot vainajasta, kuten nimimerkki, kuolinvuosi ja risti.

Tyypillinen, vaikka oikeastaan nuorin tyyppi oli kuolleen karsikko. Omaiset karsivat puun hautajaismatkalla ruumiinkuljetusreitin varteen, usein kirkkomatkan puoleen väliin. Samalla saattajat levähtivät hetkisen, veisasivat virren ja hörppäsivät ehkä olutta tai paloviinaa vahvistukseksi. Karsikkoon veistettiin tiedot vainajasta, kuten nimimerkki, kuolinvuosi ja risti.

Kuolleen karsikon alkuperäinen tarkoitus oli pysäyttää kummitteleva vainaja. Omaiset pelkäsivät, että kuollut hiippailee kotiinsa jatkamaan keskeneräisiä töitään tai yksinkertaisesti hakemaan lievitystä kolkon haudan yksinäisyyteen. Vainajan uskottiin hätkähtävän omaa karsikkoaan ja siihen raapustettua puumerkkiään niin, että kääntyy takaisin kirkkomaalle. Puu merkitsi rajan, jota toiseen maailmaan siirtyneen ei toivottu ylittävän.

Myöhemmin karsikon merkitys kummitusten karkoittajana väistyi ja puu karsittiin ennemminkin muistoksi vainajasta.

Karsikkopuu Nurmeksen Mujejärvellä. Kuva: Lahja Toivanen / Havaintokirja

Kirkko kävi kirvein pakanuutta vastaan

Kristinuskon levitessä papit halusivat kitkeä kansasta pakanalliset tavat ja uskomukset. Viha kohdistui myös uhripuihin, ja onkin sanottu, että kirves oli kristinuskoa julistavien pappien tärkein työväline. Työsarkaa papeille riitti, sillä pyhiä puita rehotti miltei jokaisen talon nurkalla.

Lue lisää

Pyhien puiden rauhassa

Esimerkiksi Rantasalmella 1746 pitäjänkokouksessa papisto päätti, että kaikki talojen ja peltojen läheisyydellä seisovat epäilyttävät puut on kaadettava. Kukaan ei kuitenkaan suostunut koskemaan puihin onnettomuuksien pelossa. Tehtävää palloteltiin rovastin, maaherran ja nimismiesten välillä, mutta koska rahvas ei uskaltanut kirveeseen tarttua ja pappien arvolle se ei sopinut, puut saivat jäädä pystyyn.

Papiston kirves heilui ahkerasti maan länsiosissa, mutta Itä-Suomessa uhripuuperinne säilyi 1900-luvun alkuun. Vanhoja pitämyspuita on yhä pystyssä toistakymmentä. Vielä jossakin saattaa männyn kyljessä erottua vainajan muistoksi kaiverrettuja tuoreita merkintöjä.

Aaltion pihakoivun istutti suvun ensimmäinen emäntä Helena Heikintytär Keuruulle tultuaan 1818. Koivu on edelleenkin Mäki-Kukkamon asukkaiden silmäterä. Henna-Riikka ja Olli Aaltio pihakoivussaan. Kuva: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo

Perheenjäsenille nimikkopuut

Vaikka puihin liittyneet uskonnolliset tavat merkityksineen ovat muuttuneet, puiden kunnioitus elää nimikko- ja muistopuuperinteessä. Monissa perheissä jokaiselle perheenjäsenelle istutetaan oma nimikkopuu. Puun vaiheista luetaan sen omistajan elämäntarinaa enemmän tai vähemmän leikkimielellä.

Muistopuu on hieno tapa kiinnittää jokin tapahtuma, kuten muutto, syntymäpäivä tai vaikka maatilan sukupolvenvaihdos, eteenpäin kiitävään aikaan ja muistoihin.