Hirvi on kuulunut maamme lajistoon yhtäjaksoisesti jo noin 12 000 vuoden ajan. Sopeutuvaisena kasvinsyöjänä se oli yksi ensimmäisistä jääkauden jälkeisen Suomen asuttajista. Ensimmäiset hirvet tulivat Suomeen idän ja kaakon suunnasta Karjalankannaksen kautta. Hieman myöhemmin toinen merkittävä maareitti avautui Skandinavian ja Lapin välille, joka mahdollisti hirvien saapumisen myös luoteesta. Nämä kaksi pitkäaikaista muuttoreittiä ovat edelleen havaittavissa nykyisen hirvikantamme geeniperimässä.

Hyvin pian hirvien perässä saapuivat myös ihmiset. Hirvenluita on löytynyt maamme varhaisimmalta tunnetuilta asuinpaikoilta, ja löydöt itäisestä, eteläisestä ja pohjoisesta Suomesta osoittavat, että hirvi oli täällä laajalle levinnyt jo yli 9000 vuotta sitten. Vaikka kivikauden luuaineisto on maaperämme happamuudesta johtuen erittäin huonosti säilynyttä, on selvää, että hirvi kuului yhdessä majavan kanssa tärkeimpiin saaliseläimiin jo varhaismesoliittisella kivikaudella.

Neoliittisen kivikauden aikana hirven merkitys saalis­­eläimenä näyttää ainakin jossain määrin vähentyneen, samalla kun hylkeen merkitys rannikolla ja peuran asema pohjoisessa Suomessa vankistui. Sisämaassa hirvi pysyi kuitenkin majavan ohella merkittävänä saaliseläimenä koko kivikauden ajan.

Kivikaudella hirven­metsästystä sekä edelsi että seurasi joukko rituaalisia tapahtumia.

Monipuolinen saalis

Asuinpaikoilta löytyneen luuaineiston lisäksi hirven merkityksestä saaliina kielivät erilaiset hirvenluusta ja -sarvesta valmistetut työkalut. On varsin todennäköistä, että juuri suuret hirvenluut olivat kivikaudella yksi tärkeimmistä raaka-aineista työkalujen valmistukseen. Hirvestä saatiin myös muita tärkeitä hyödykkeitä, kuten nahkoja ja jänteitä, joita saatettiin oman yhteisön ulkopuolella käyttää myös kauppatavarana.

Hirven monipuolisuus saaliina o­likin luultavasti yksi keskeinen syy sille, että eläin saavutti vuosituhansia kestäneen erityis­aseman pohjoisten pyyntikulttuu­rien parissa.

Toinen syy oli eittämättä sen korvaamaton rooli ravinnonlähteenä. On laskettu, että yksi hirvi vastasi lihamäärältään keskimäärin 26 majavaa. Vaikka hirvenmetsästys oli huomattavasti epävarmempaa kuin esimerkiksi kalastus tai linnustus, oli se silti pitkällä tähtäimellä tehokkain ravinnonhankintakeino.

Erityisen tärkeässä asemassa hirvenpyynti oli talvikaudella, jolloin koko yhteisön olemassaolo saattoi riippua hirvenmetsästyksen onnistumisesta.

Kolmas keskeinen tekijä hirven erityisasemalle havumetsävyöhykkeellä olikin mitä luultavimmin metsästyksen haasteellisuus, joka edellytti hirvenpyytäjiltä paitsi pitkällisen kokemuksen kerryttämää taitoa, myös suotuisten suhteiden ylläpitämistä pyynnin kohteena olevaan eläimeen.

Enemmän kuin valtasuhde

Vaikkemme voi varmuudella tietää, millaisia uskomuksia hirveen esihistoriallisena aikana liitettiin, on hyvin todennäköistä, että ne pääpiirteiltään muistuttivat myöhempien pohjoisten metsästäjä–keräilijäkansojen parissa dokumentoituja ihmis–eläinsuhteita. Tietyt piirteet toistuvat niissä huomattavan samankaltaisina laajalla maantieteellisellä alueella, mikä antaa syytä olettaa uskomusten olevan sangen varhaista alkuperää.

Keskeinen ja lähes yleismaailmallinen ajatus metsästäjä–keräilijäyhteisöissä on näkemys, jonka mukaan tärkeimmät pyynnin kohteena olevat eläimet eivät ole alisteisessa asemassa ihmiseen nähden. Saaliseläimet nähdään sitä vastoin ihmisten kaltaisina henkilöinä, ja metsästyksessä valta on viime kädessä joko eläimillä itsellään, niiden lajinhaltijalla, tai muilla henki- tai jumalolennoilla.

Toinen yleinen ja edelliseen läheisesti kytkeytyvä uskomus on, että ihmiset voivat kommunikoida sekä eläinten että näiden vaalijoiden kanssa, ja siten teoillaan vaikuttaa paitsi pyynnin lopputulokseen, myös eläinten esiintyvyyteen ympäristössä. Metsästyksessä ei toisin sanoen ole kyse valtasuhteesta, jossa eläimet olisivat ihmisten kontrolloitavissa, vaan vuorovaikutteisesta suhteesta, jossa saaliseläimiä pidetään arvokkaina lahjoina.

Metsästys nähdään pohjoisissa pyyntikulttuureissa tavanomaisesti syklisenä jatkumona, jossa varsinainen pyyntitapahtuma on vain pieni osa laajempaa kokonaisuutta. Sitä edeltää ja seuraa lukuisia, kokonaisuuden kannalta yhtä merkittäviä tapahtumia, joita on totuttu pitämään rituaalisina.

Metsästäjä–keräilijäyhteisöissä saaliseläimiä pidetään arvokkaina lahjoina.

On kuitenkin tärkeää tiedostaa, ettei pyyntiyhteisöissä pääsääntöisesti tehdä rajanvetoa ”pyhän” ja ”maallisen” välille, sen enempää kuin luonnon ja kulttuurinkaan välille. Saaliseläimiin kohdistuvat teot ja uskomukset ovat luonnollisia ja johdonmukaisia niitä toteuttaville yhteisöille.

Yksi tunnetuimmista ja laajimmin levinneistä käytännöistä pohjoisten pyyntikulttuurien parissa on kaadetun saaliseläimen jäänteiden talteen ottaminen ja niiden palauttaminen luontoon, jotta eläin voisi syntyä uudelleen. Onkin perusteltua uskoa, että hirvi nähtiin jo esihistoriallisena aikana eläimenä, jonka uudelleensyntymisen turvaamiseksi ihmisten tuli noudattaa vakiintuneita käytäntöjä.

Hirvi kivikauden ”taiteessa”

Selvimmät meidän aikaamme säilyneet merkit hirven muinaisesta erityisasemasta ovat nähtävissä kivikauden taiteessa. Suomesta tunnetaan satakunta esihistoriallista kalliomaalausta, ja hirvi on näissä ylivoimai­sesti kuvatuin eläin.

Kalliotaiteen merkityksistä on esitetty moninaisia tulkintoja, mutta todennäköisimmin taiteella on esihistoriallisena aikana ollut hyvin käytännöllinen tarkoitus. Kalliokuvia ei tulisi suoraan rinnastaa nykyisen kaltaiseen kuvataiteeseen, vaan pikemminkin ymmärtää ne erottamattomana osana niitä tehneiden yhteisöjen elinkeinoa ja elämäntapaa. Sama pätee myös niihin kivikautisiin esinelöytöihin, joihin hirviä on kuvattu.

Suomesta on löydetty parikymmentä hirvenpääaiheista esinelöytöä. Näiden joukossa on kivikirveitä ja -nuijia, liuskeveitsiä ja -tikareita, savesta ja kivestä tehtyjä pienoisveistoksia, sekä yksittäisiä puuesineitä.

Viimemainittuihin lukeutuvat Rovaniemen lähistöltä talteen saatu yli 8000 vuoden takaa peräisin oleva veneen keulakuva, Kittilästä tavattu lusikka ja Noormarkusta löydetty reenjalas.

Saraakallion hirvi on maalattu halkeaman päälle.

Vaikka voimme olla varmoja, että löydöt edustavat vain murto-osaa alkuperäisestä hirviaiheisesta esineistöstä, osoittavat ne silti, että hirviä kuvattiin esineisiin, jotka eri tavoin kytkeytyivät hirvenpyytäjien elinkeinoon. Esimerkiksi hirvenpäisten veitsien ja lusikoiden voidaan perustellusti ajatella olleen käytössä saaliseläimen paloittelussa ja hyödyntämisessä, kun taas hirvenpäällä varustettuja veneitä ja rekiä voitiin jahdin ohella käyttää ruhon kuljettamiseen asuinpaikoille.

Kivestä tehdyt hirvenpäiset kirveet ja nuijat vaikuttavat puolestaan olleen niitä kantaneiden yksilöiden asemaa ilmentäneitä arvoesineitä; oletettavasti yhteisössään poikkeuksellisen etevien hirvenmetsästäjien statussymboleja.

Yhtä kaikki, hirvenpääkoristeiset esineet liittynevät tavalla tai toisella hirvenmetsästysprosessiin, joka käsitti lukuisia pyyntiä edeltäviä ja sitä seuraavia tapahtumia.

Hirven surmaamista kuvaavat esitykset loistavat poissaolollaan kalliomaalausten kuvastossa.

Kalliomaalausten hirvenkuvat on nekin luontevinta ymmärtää tähän tapahtumaketjuun kuuluviksi, vaikka hirven surmaamista kuvaavat esitykset loistavat poissaolollaan kalliomaalausten kuvastossa. Toisaalta tämä heijastaa hyvin pohjoisten pyyntiyhteisöjen suhdetta saaliseläimiin, joka on luonteeltaan moniulotteisempi kuin pelkkään valtaan tai hallintaan perustuva.

Itse asiassa eräs laajasti todistettu piirre pohjoisissa metsästäjä–keräilijäyhteisöissä on näiden kaksijakoinen suhde metsästykseen. Vaikka eläimet ovat yhteisöille elinehto, ja taitavia metsästäjiä pidetään suuressa arvossa, liittyy pyyntiin aina myös ongelmallisempi puoli. Koska eläimet nähdään ihmisten kaltaisina olentoina, aiheuttaa niiden tappaminen surun ja syyllisyyden tunteita, ja metsästäjät pelkäävät myös herkästi tulevansa rangaistuksi jahdin jälkeen.

Pyyntitapahtumaa ei siksi kivikaudellakaan välttämättä pidetty ihannoitavana ja ikuistettavana tekona, vaan se saatettiin ennemminkin käsittää välttämättömänä pahana, jolla ei tullut ylpeillä, jos pyyntionnen haluttiin jatkuvan myös tulevaisuudessa.

Astuvansalmen hirvi, ihminen ja vene.

Oliko hirvilehmällä erityisasema?

Kalliomaalaustemme hirvenkuvat on miltei poikkeuksetta kuvattu ilman sarvia. Sama toistuu esinelöydöissä, joissa hirvet on lähes aina esitetty sarvettomina.

Vaikka osa tutkijoista on arvellut, että eläimet kuvastaisivat sarvensa talvella pudottaneita uroshirviä, on merkillepantavaa, että sarvettomien hirviku­vien osuus on silmiinpistävän suuri myös naapurialueillamme ja Siperiassa. Vaikuttaakin siltä, että juuri sarvettomalla hirvellä oli laajalle levinnyt ja vuosituhansia kestänyt erityis­asema kivikauden väestölle.

Olisiko kuvien sittenkin ollut tarkoitus ilmentää naarashirveä? Ottaen huomioon elämän jatkuvuuden merkityksen pyyntikulttuureille, ajatus hirvilehmästä eräänlaisena kantaäitinä ei ole järin kaukaa haettu.

Kuten mainittua, uskomus saaliseläimiä – ja usein myös ihmisiä – kaitsevasta lajinhaltijasta tai jumaluudesta on metsästyksestä elävien ryhmien parissa laajalti levinnyt. Usein kyseinen olento mielletään sen edustaman eläinlajin ilmentymäksi, kuten vaikkapa suureksi hirveksi.

Jos uskallamme olettaa, että vastaavia käsityksiä oli olemassa jo kivikauden yhteisöillä, on perin luultavaa, että ne kohdistuivat nimenomaan naaraspuoliseen hirveen. Uuden elämän antajana hirvilehmä saatettiin kivikaudella mieltää keskeiseksi hahmoksi, joka oli viime kädessä vastuussa myös ihmiselämän jatkumisesta.

Hyvien suhteiden ylläpitäminen tähän osittain myyttiseen, mutta samalla tutunkaltaiseen olentoon oli yhteisöille elintärkeää, ja on hyvin mahdollista, että yllä mainittujen esinelöytöjen hirvenpäät kuvasivat satunnaisten saaliseläinten sijaan juuri tällaista hahmoa. Ehkä myös kalliomaalausten tehtävä oli kuvastaa, ja esimerkiksi viestiä vieraille ryhmille, tätä suhdetta.

Kuuntele ääni

Nisäkkäiden ääniä, 7. osa: Hirvi

Hirven merkityksen hiipuminen

Toisen ja kolmannen vuosituhannen aikana ennen ajanlaskun alkua hirven erityisasema tuli tiensä päähän.

Kalliomaalausten teko vaikuttaa loppuneen pronssikaudelle tultaessa, ja esinelöydöissä hirvi väistyy muiden kuva-aiheiden tieltä.

Aivan kuten hirven erityisaseman syntyyn vaikuttaneita tekijöitä, oli myös sen merkityksen hiipumiseen lukuisia syitä. Näihin voitaneen lukea ainakin muuttuva ilmasto ja muiden saaliseläinten kasvanut merkitys, mutta myös metsästystapojen kehittymisellä ja hirvenpyynnin tehokkuudella on saattanut olla vaikutusta.

Uudessa maailmankuvassa hirvellä ei enää ollut tilaa.

Todennäköisesti tärkeimpänä yksittäisenä tekijänä oli kuitenkin uudenlaisen, maanviljelys- ja karjanhoitoyhteisöistä peräisin olevan maailmankatsomuksen leviäminen pohjolaan. Siinä pääosaa näytteli ensi kertaa ihminen.

Vaikuttaakin siltä, että aiempi, vuosituhansia vallinnut vuorovaikutteinen suhde ihmisen ja hirven välillä sai verrattain nopeasti väistyä uusien virtausten tieltä myös sellaisilla alueilla, joilla maanviljely ja karjanhoito alkoivat toden teolla vasta myöhemmässä vaiheessa.

Uudessa maailmankuvassa hirvellä ei enää ollut tilaa. Sen sijaan karhu näyttää siinä nousseen keskeiseen asemaan, mutta ei samankaltaisena elämänantajana kuin hirvi oli aiemmin nähty, vaan karjan vihollisena ja kilpailijana, jolta tuli suojautua.

Katsantotapa heijastui luultavasti paitsi hirven asemaan saaliseläimenä, myös laajemmin aikakauden ihmis–eläinsuhteisiin.

Maanviljelykulttuureissa ne tapaavat enemmän muistuttaa nykyaikaista suhdetta eläimiin hyödynnettävinä resursseina, kuin pyyntikulttuurien saaliseläimiin tuntemaa syvää yhteyttä.

Suomalaisessa kansanperinteessä karhun merkittävä asema säilyi, kun taas hirveen kytkeytyneet merkitykset vaipuivat suurimmalta osin unohduksiin.

Hirven muinoin vallinneesta erityisasemasta kielivät parhaiten vuosituhansien takaiset hirvenkuvat kallioissa. Niiden äärellä on hyvä pysähtyä miettimään omaa suhdettaan niin luontoon kuin menneisyyteenkin.

Kalliomaalausten hirvet ovat lähes poikkeuksetta sarvettomia.