Jälkeäkään ei näy – missä eläimet ovat?
Tämä on ilmaisnäyte Suomen Luonnon maksullisesta sisällöstä. Suomen Luonnon digitilaajana pääset lukemaan kaikki digiartikkelit sekä saat pääsyn lehtiarkistoon. Tilaa >Ilmaisnäyte
Kun taivaalta tupruttaa lunta, on aika suunnitella tulevaa lumijälkiretkeä. Paras hetki lumijälkien tutkiskeluun on silloin, kun uusi lumi on tasoittanut hangen pinnan, ja eläimet ovat ehtineet liikuskella päivän verran sen jälkeen.
Jänis, kettu, jänis, jänis, orava… Pihapiirissä ja luontopoluilla nämä jäljet tulevat nopeasti tutuiksi. Monien muiden eläinten jälkiä on kuitenkin paljon vaikeampi päästä näkemään. Missä ne oikein luuraavat?
Siellä eläin, missä ruoka
Kylmyys ja lumi koettelevat eläinten kestävyyttä. Talvella ravintoa on hankalampi löytää kuin kesällä, mutta tasalämpöinen eläin tarvitsee paljon energiaa pysyäkseen lämpimänä. Ravinnon etsiminen määrääkin tavallisesti sen, missä eläin talvella liikkuu.
Jäljille pääsee, kun tietää, mitä mikäkin otus talvisaikaan syö. Ihmisten ladut ja luontopolut kulkevat usein maisemissa, joista ravintoa ei löydy, eikä jälkiäkään siksi näy.
Kärpän löytää sieltä, missä myyriä on paljon. Kuva: Sami Majonen / Vastavalo
”Vanhoista metsistä löytyy todella vähän jälkiä. Joskus oravan jäljet, harvemmin näädän jäljet. Ei siellä ole paljon syötävää, paitsi oravalle käpyjä”, sanoo Suomen ympäristökeskuksen asiantuntija Riku Lumiaro.
Kasvinsyöjät joutuvat muuttamaan ruokavaliotaan selvästi vuodenaikojen mukaan. Esimerkiksi hirven lehtevä ruokavalio vaihtuu nuorten mäntyjen ja lehtipuiden risuihin. Eläin säästää energiaa pysyttelemällä mahdollisimman paljon paikallaan.
”Hirvi suosii taimipöpelikköjä, missä ei taas itse kovin mieluusti liiku kesäisinkään, ja talvisin saisi vielä pään ja niskat näyteen lunta”, sanoo kirjailija ja luonnonsuojelija Aura Koivisto.
Hän kertoo törmäävänsä hirvien jälkiin myös kohdissa, joissa eläinten reitit ylittävät tien. Kuhmossa hänen kotiseudullaan hirvet ovat kuitenkin harventuneet niin, ettei jälkiä kovin usein tule vastaan.
Eläimet talvella – Lumiaro
“Kävin 1990-luvulla opiskelemassa jäljittämistä ja jälkien tunnistamista. Kurssilla seurasimme kolmen suden laumaa paksussa lumessa, lunta oli yli puoli metriä. Kaikki sudet astuivat samaan reikään niin, että näytti, kuin vain yksi susi olisi kulkenut.
Tulimme suolle, missä oli porotokka. Sudet lähtivät niiden perään ja yrittivät saalistaa, mutta porotokka lähti kovaan vauhtiin. Jatkoimme jälkien seuraamista, kun sudet lopettivat porojen jahtaamisen.
Kun tulimme tielle, huomasimme kääntyneemme poron jäljille. Myös kurssin vetäjät olivat sekoittaneet kolmen suden lauman poroon. Paksussa hangessa lumi sortuu jälkeen, eikä kukaan ollut huomannut liikkumistavasta, että jälki oli vaihtunut.
Aina pitää katsoa, miten eläin on liikkunut, se on tärkeimpiä tapoja tunnistaa jälkiä.”
Riku Lumiaro, Suomen ympäristökeskuksen biodiversiteetti- ja viestintäasiantuntija
Susipari on jättänyt jälkensä lumeen. Kuva: Antti Haataja
Suurpedoilla ruokavalion muutos kesästä talveen on pienempi. Toisin kuin hirvillä, niillä ei ole varaa jäädä aloilleen energiaa säästääkseen, vaan ne saattavat joutua vaeltamaan pitkiä matkoja ravinnon haussa.
”Sudet ovat siellä, missä hirvieläimet ovat, ja kaukana ihmisistä”, kertoo Riku Lumiaro.
Luonnonvarakeskuksen selvityksen mukaan susien reviirejä on tiheässä erityisesti Lounais-Suomessa, sillä niillä seuduilla on paljon kauriita saalistettavaksi.
Siinä missä susi jahtaa saalistaan, ilves luottaa väijytykseen. Luontokuvaaja Antti Haataja sanoo, että tupsukorvan jäljet löytyvät usein paikoista, jotka sopivat sen saalistustapaan. Mäkisessä maastossa kissapeto saa etulyöntiaseman.
Ilves hakeutuu paikkoihin, joissa se voi väijyä saalista. Kuva: Mika Kimmo / Vastavalo
Ahma on erämaiden asukki, mutta utelias sellainen. Kuva: Antti Haataja
”Ilves suosii esimerkiksi paikkoja, joissa on kalliota tai muuta korkeuseroa, mistä pystyy loikkaamaan.”
Hän huomauttaa, että ilvesten reviirit voivat olla jopa tuhansien neliökilometrien laajuisia, joten saalistusmaiden välillä kulkiessaan ne jättävät jälkensä monenlaisiin maastoihin.
”Ilves on äärettömän hyvin sopeutunut tällaiseen suomalaiseen talveen, niin kuin nyt on. Pehmeässä hangessa ihminen ei pysty kuulemaan liikkeitä millään tavalla, eläin on täysin elementissään.”
Ahmaa Haataja kuvailee jokapaikanhöyläksi. Ahma syö monenlaista ravintoa raadoista kauriisiin ja marjoista sammakoihin, joten se on myös kotonaan monenlaisissa maastoissa. Ahma on syrjäseutujen ja erämaiden eläin, muttei välttämättä väistä ihmistä kovinkaan kauas, vaan saattaa pian palata tutkimaan ihmisen jälkiä.
Aura Koivisto kertoo, että ahma käy toisinaan jopa pihapiirissä.
”Meillä on linturuokinta, ja kerran näimme ikkunasta, kun ahma kävi siinä syömässä. Eivät ne kovin arkoja ole, enää ainakaan.”
Eläimet talvella – Koivisto
”Tallomme Risto Sauson kanssa talvella lumikengillä polun, sillä meillä on keskikokoinen koira, joka muuten uppoaisi hankeen päälakeaan myöten. Kovaksi tamppaantuneilla poluilla se pärjää ja voi sitten juosta.
Olemme huomanneet, että jänikset käyttävät näitä polkuja. Myös ahma on aika monesti töpsyttänyt pitkät matkat lumikenkäratoja pitkin. Ahma on hyvä liikkumaan lumessa, mutta siitä huolimatta tuntuu, että ne käyttävät mielellään polkuja. Varmaan ne ovat vähän niiden jänistenkin perässä.
On ollut myös toisenlainen tapaus, se oli puolestaan kettu. Teimme riistakolmiolaskentoja Kainuun suojelualueille. Kerran Suomussalmen Martinselkosessa yksi ketturessu ei meinannut millään uskaltaa ylittää meidän edellisenä päivänä hiihtämäämme latua. Se oli tassutellut pitkät matkat ladun vieressä ennen kuin lopulta oli rohkaistunut ja kipaissut ladun yli. Oli oikein vanhan ajan erämaakettu – nyt on sitten myös Helsingin keskustassa pyöriviä kettuja!”
Aura Koivisto, kirjailija ja luonnonsuojelija
Tunnista lumijäljet: Susi, koira vai ilves?
Maasto ohjaa kulkijoita
Kullakin eläimellä on omat sopeumansa talviseen keliin ja kasvaviin nietoksiin, mutta pehmeässä lumessa kulkeminen käy silti raskaaksi.
Ilves kasvattaa talviturkin ohella pitkät karvat tassuihin. Lumikengät kuuluvat myös riekon valkoiseen talvipukuun. Varpaita harittamalla eläimet saavat kasvatettua askeltensa kantopintaa.
Ahma on sopeutunut liikkumaan paksussakin lumessa. Kuva: Antti Haataja
Olosuhteet ohjaavat eläimiä samoille väylille. Haataja kertoo, että on saanut kuvia ilveksistä, vaikkei ole koskaan virittänyt riistakameraansa juuri niitä varten. Sen sijaan tupsukorvat ovat tallentuneet susien reiteillä oleviin kameroihin.
”Siihen voi olla moniakin syitä, mutta yleensä he kulkevat helpoimpia mahdollisia reittejä. Jos lumi on todella upottavaa, niin totta kai he kulkevat sellaisista paikoista, missä sitä on vähän vähemmän tai se on kovempaa.”
Talven edetessä metsäteistä tulee yhä houkuttelevampia kulkuväyliä.
”Susi käyttää teitä aika paljonkin. Ahma on suurpedoista paras kulkemaan upottavassa lumessa, joten sitten kun ahman jälkiä alkaa näkyä teillä, tietää, että nyt on lunta metsässä todella paljon”, Haataja naurahtaa.
Eläimet talvella – Haataja
”Yksi ahma kulki jäljissäni aina seuraavana päivänä, kun kävin laittamassa riistakameroita. Jos olin hiihtänyt, hän oli juossut suksen jälkiä pitkin ja seurannut minua joka paikkaan.
Ihmisten jäljiltä löytyy haaskoja älyttömät määrät, joten ehkä hän kuvitteli, että ihminen liittyy haaskaan. Ahmat tietävät, että hirvenmetsästäjiltä jää perkeitä, ja norjalaisessa tutkimuksessa saatiin selville, että kaadettujen hirvien perkeet ovat heille merkittävä osa ravintoa tiettyyn vuodenaikaan.
En tiedä, mitä tämä ahma ajatteli. Hän kävi tarkistamassa riistakamerani ja kuvautti itsensä niissä, mutta ei jäänyt sitten enempää pyörimään.”
Antti Haataja, Tietokirjailija ja luontokuvaaja
Toisaalta talvi myös helpottaa eläinten liikkumista, sillä suot ja järvenselät jäätyvät. Riku Lumiaron mukaan sudet voivat kyllä ylittää kapeikkoja myös uiden, mutta jäästä on silti selvä apu.
”Varsinkin sitten, kun tulee hankikantoa, ne saattavat liikkua jäällä aika paljonkin.”
Lumen alle
Pienimmät eläimet eivät mielellään yritä kamppailla hankia vastaan. Niillä onkin täysin toinen taktiikka: kaivautuminen lumen alle.
Lakastuneet kasvit ja varvut kannattelevat lunta, joten kasvien lomaan jää tilaa, jossa jyrsijät voivat vipeltää. Lumipeite tarjoaa suojaa kylmältä ja petojen silmiltä.
Lumiaro kertoo, että jyrsijöitä löytyy etenkin pelloilta ja metsänreunoista sekä hakkuuaukoilta.
”Ne ovat hyviä, koska niissä kasvaa yleensä heinää. Silloin, kun siellä on heinää, siellä on pelto- tai metsämyyrälle ravintoa.”
Silloin tällöin jyrsijät käyvät lumen pinnalla, ja pienistä loikista jää lumeen tassujen parijälki, joka johtaa lumitunnelin suulle.
Myyrien perässä samoihin maisemiin hakeutuu niitä saalistavia petoeläimiä, kuten kärppiä ja kettuja.
Tunnista lumijäljet: Mikä pieni nisäkäs?
Kettu pärjää monenlaisissa elinympäristöissä. Kuva: Ilkka Meriala / Vastavalo
Lumen suojaan pyrkivät myös kanalinnut. Luonnonsuojeluekologi Pirkko Siikamäki kertoo, että ne pyrkivät minimoimaan energiankulutustaan kaivautumalla lumen alle kieppiin.
”Ne ruokailevat mahdollisimman tehokkaasti, ja jos vain lunta on, ne viettävät suurimman osan ajasta piilossa lumikiepissä.”
-
- Kanalinnut viettävät talvella suuren osan ajasta lumen suojissa. Kuva: Pentti Sormunen / Vastavalo
-
- Kiirunan kieppi löytyy jälkijonon päästä, sillä se ei sukella lumeen lennosta, vaan kaivaa kuopan. Kuva: Antti Haataja
Kanalintujen harittavia varpaanjälkiä voi löytää monenlaisista maastoista, sillä kullakin lajilla on omat suosikkinsa, jotka määräytyvät niiden talviravinnon mukaan.
Siikamäki neuvoo valitsemaan lumijälkiretken kohteen lintulajin mukaan. Teeren löytää koivikosta urpuja syömästä, riekko etsii pajujen silmuja soiden laidoilta. Pyy taas valitsee lepän.
”Metso käyttää talviravintonaan mäntyä ja männyn neulasia. Niin sanotut hakomamännyt, eli puut, joissa metsot ruokailevat, ovat monesti suon reunan tai kallion vajaakasvuisia puita. Niissä neulasten haitta-aineet ovat vähäisiä”, hän kertoo.
Ruokailun jälkeen riekko ja tunturipaljakoiden kiiruna kaivavat joutuisasti kiepin lumeen. Näiden lajien kieppi löytyy siis usein jälkijonon päästä. Teeri ja metso taas mieluiten sukeltavat suoraan ilmasta hangen suojiin, eikä kieppiä välttämättä huomaa ennen kuin lintu on ponnahtanut taas siivilleen.
Eläimet talvella – Siikamäki
”Olin lasteni kanssa hiihtämässä alkutalvesta, se taisi olla Pöppösuo tuolla Kuusamossa. Oli kaunis talviaamu, ja hiihdimme suon reunaa, kun yllättäen suksieni välistä lähti teeri lentoon.
Kun pysähdyimme, teeriä alkoi singahdella lumikiepeistään joka puolelta. Lapset olivat aivan ällistyksissään, että mitä tässä tapahtuu. Kokemus oli jännittävä.
Kun teeret menevät kieppiin parvena, niitä on laajalla alueella. Satuimme hiihtämään aika lailla keskelle aluetta, joten joka puolelta ympäriltämme lähti teeriä.
Lumella ei ollenkaan näkynyt aukkoja, joista ne olivat menneet kieppiin. Pienikin lumisade peittää jäljet nopeasti.”
Pirkko Siikamäki, Metsähallituksen Pohjanmaan–Kainuun Luontopalvelujen aluejohtaja
