Kiljuhanhen ääni

 
Anser erythropus / Ääni: Timo Janhonen

Vuonna 2005 olin Venäjällä etsimässä uhanalaisia kiljuhanhia, mutta jokin oli mennyt pahasti pieleen. Yhteinen retki venäläisten lintututkijoiden ja riistanvartijoiden kanssa oli alkanut vaikuttaa enemmän metsästyssafarilta.

Olin 25-vuotias, retkikunnan ainoa nainen ja ulkomaalainen.

Päiväkirjamerkintäni 16.5.2005:

Eilen oli melko rankka päivä. Minut vietiin suosaarekkeeseen vastapäätä leiriä, ja Viktor meni muutaman sadan metrin päähän itse kyhäämäänsä piiloon, hanhenkuvat ympärillä. Sitten alkoi räiskintä ja sitä kesti se melkein koko neljä tuntia, mitä siellä kyyhötettiin. Minun olo siellä oli turhaa. Olin aivan raivona, eniten Olegille. Miten hän kuvittelee, että metsästyksen ja hanhitarkkailun voi yhdistää? Olin rauhallinen mutta tiukka, kun selitin hänelle, ja kyllä hän myötäili minun mielipiteitä, mutta vaikuttaa olevan vähän sellainen joo-joo-mies.

Matkustaminen Petšoran suoalueilla oli mahdollista vain telaketjuajoneuvolla. Kuva: Riikka Kaartinen

Kuukauden mittaisen matkan tarkoitus oli etsiä alueita, joilla kiljuhanhet lepäilevät muuttomatkallaan kohti pohjoisen pesimäpaikkoja. Tutkimme hanhipellot Komin pääkaupungin Syktyvkarin ympäristössä, ja lähes kaikkialla törmäsimme metsästäjien leireihin. Heitä oli paljon. Onneksi suuri osa metsästäjistä vaikutti olevan juovuksissa ja siksi toimintakyvyttömiä.

Syktyvkarin jälkeen lensimme pohjoiseen, Ust-Tsilman kylään, josta matka jatkui ilmatyynyaluksella kelirikkoista Petšora-jokea pitkin.

Petšora-jokea ympäröi valtava metsien ja soiden kirjoma erämaa.

Onneksi suuri osa metsästäjistä vaikutti olevan juovuksissa.

Hanhien keväinen muuttoreitti seurailee löyhästi jokilaaksoa, ja olimme saapuneet alueelle, jolla myös kiljuhanhien epäiltiin lepäilevän. Norjan BirdLifen kiljuhanhitutkijat olivat värvänneet minut matkalle, ja vielä ennen matkaa olin täynnä suuria odotuksia.

Jos löytäisimme kiljuhanhia, norjalaistutkijat palaisivat alueelle pyytämään niitä. Nämä linnut oli tarkoitus varustaa satelliittilähettimillä, jotta saataisiin tietoa tuntemattomista pesimäalueista ja muuttoreiteistä Venäjällä.

Komin kiljuhanhiretkellä ”pääsin” poseeraamaan metsähanhisaaliin kanssa. Kuva: Riikka Kaartinen

Kohtasimme matkalla todellisia kairankulkijoita, jotka itsetehdyillä suksilla olivat hiihtäneet hanhimetsälle kymmenien kilometrien päähän lähimmistä kylistä. Sydän kurkussa tutkin heidän saalissäkkejään, ja suureksi helpotuksekseni niistä ei löytynyt kiljuhanhia.

Varhain Varanginvuonolla

Kiljuhanhien muuttoreittien ja pesimäalueiden tunteminen on tärkeää, koska niiden avulla voi päätellä, johtuuko lajin harvinaistuminen huonosta poikastuotosta vai aikuisten lintujen kuolleisuudesta esimerkiksi metsästyksen tai petojen takia. Kiljuhanhia voi suojella vain, jos tietää missä pesimä- ja levähdysalueet ovat ja tuntee mitä uhkia hanhet siellä kohtaavat.

Suomessa WWF:n kiljuhanhityöryhmä on seurannut Pohjolan kiljuhanhikannan kehitystä vuodesta 1984 alkaen. Kiljuhanhen jyrkkä väheneminen havahdutti harrastajat ja johti kiljuhanhityöryhmän perustamiseen sekä kannan jokavuotisen seurannan aloittamiseen.

Omat kiljuhanhiretkeni alkoivat Norjan Varanginvuonolta 1990-luvun lopussa. Varanginvuonon pohjukassa sijaitseva Sjøholmenin saari löydettiin kiljuhanhien levähdysalueeksi vuonna 1994, satellittiseurannan avulla.

Elokuussa 1998 ajoimme kumiveneellä Sjøholmenille. Vietimme saarella kaksi viikkoa tarkkaillen hanhia yhdessä Jyrki Pynnösen ja WWF:n Petteri Tolvasen kanssa, ja näimme yhdeksän kiljukasta: yksi esiaikuinen lintu, kaksi paria ja yksi pari kahden poikasen kanssa.

Piilokojussa 29.8.1998 seurasin lintujen käyttäytymistä:

Klo 14.15 Merihanhet ja 5 kiljukasta kerääntyivät lahden pohjukkaan niitylle. Sukivat ja ruokailivat. 2 pariskuntaa menivät kauemmaksi korkeaan heinään. … Hanhet nyppivät heinistä siemeniä. Kun perhe siirtyi niitylle korkeampaan heinään, kaikki muut hanhet väistivät. Jos eivät, koiras ajoi niitä kaula pitkällään etäämmäs.

Varanginvuonon viimeiset kolme kiljuhanhea nähtiin syksyllä 1999. Palasin Varangille vielä vuosina 2000–2002, mutta kiljukkaita ei enää löytynyt. Nämä Varanginvuonolla pysähtyvät kiljuhanhet olivat Suomen viimeiset tunnetut pesivät yksilöt.

Kiljuhanhet levähtävät syksyllä Mesna-joen suiston laajoilla rantaniityillä Kaninin Niemimaalla. Tärkeä levähdysalue löytyi satelliittiseurannan avulla. Kuva: Petteri Tolvanen

Satelliittilähettimillä arvokasta tietoa

Satelliittiseuranta paljasti, että kiljuhanhet jatkavat Pohjois-Norjasta itään, Kaninin niemimaalle Venäjälle lähes 700 kilometrin päähän. Syksyllä 1995 siellä levähti viisi satelliittihanhea.

Satelliittilähettimien ansiosta Pohjolan kiljuhanhien syksyiset muuttoreitit alkoivat suurelta osin olla selvillä vain parin vuoden seurannan jälkeen. Samalla kävi ilmi, että muuttoreitin varrella tapahtuva metsästys oli selvästi suurin uhka hanhien selviytymiselle, kuten myös Komin retkeni vuonna 2005 hyvin osoitti.

Oli selvää, että suojelu Pohjoismaissa ei riitä. Siksi kiljuhanhityöryhmän toiminta kansainvälistyi 1990-luvun lopulla. Tutkimusmatkoja alettiin tehdä Siperiasta Kazakstaniin ja Lähi-itään.

Yksi ensimmäisiä ulkomaanmatkoja oli Kaninin niemimaan retki Venäjällä syksyllä 1996. Matkakohde oli valittu edellisen vuoden satelliittipaikannusten mukaan.

Birdlifen nykyinen toiminnanjohtaja Aki Arkiomaa, joka oli mukana retkellä, kertoo, että kiljuhanhialueelle matkattiin helikopterilla:

”Meillä oli mukana oma satelliittinavigaattori, jonka avulla suunnistimme kohtaan, jonka Petteri (Tolvanen) oli merkannut kartalle ruksilla. Löysimme kiljuhanhet pian saapumisen jälkeen.”

Retkellä nähtiin 80 kiljuhanhen parvi, minkä epäiltiin käsittävän lähes koko Pohjolan ja Kuolan niemimaan linnut. Satellittipaikannukset, tutkimusmatka ja WWF:n suojelutyö johtivat lopulta 164 neliökilometrin laajuisen luonnonsuojelualueen perustamiseen Kaninille.

Kaninilta hanhet muuttavat kahta eri reittiä Kreikkaan talvehtimaan: itäisen reitin linnut muuttavat Kazakstanin ja läntisen reitin linnut Unkarin kautta. Kiljuhanhet viipyvät Kreikassa lokakuulta helmikuulle, jonka jälkeen ne aloittavat kevätmuuton pohjoiseen.

Pohjolan kiljuhanhet ovat äärimmäisen uhanalaisia, mutta Länsi-Venäjän pesimäkanta on vahvempi. Aras-tekojärveltä Iranin ja Azebaidzanin rajalta löytyi huikea 4750 linnun kiljuhanhiparvi, jonka mukana oli ruostesorsia. Kuva: Petri Lampila

Keväisten reittien arvoitus

Ensimmäisen vihjeen tuntemattomasta kevätlevähdyspaikasta Unkarin ja Viron välillä antoi Finn-niminen satelliittihanhi. Finn ja sen puoliso, Nieida, saivat sateliittilähettimet toukokuussa 2006 Pohjois-Norjassa. Ne eivät onnistuneet pesinnässä vaan lähtivät sulkimismuutolle jo heinäkuun alussa ja lensivät 2800 kilometriä itään Taimyrin niemimaalle Siperiaan.

Satelliittikiljukkaat Nieida (kuvassa) ja Finn auttoivat ymmärtämään silmukkamuuttoreittien ja pesimämenestyksen yhteyden. Kuva: Ingar Jostein Øien

Linnut selvisivät itäisen muuttoreitin vaaroista ja saapuivat talveksi Kreikkaan. Tähän mennessä Nieidan lähetin oli pudonnut. Kevätmuutolle Finn ja Nieida lähtivät maaliskuun alussa. Unkarissa vietetyn reilun kuukauden jälkeen Finn paikannettiin seuraavaksi Länsi-Liettuasta huhtikuun lopulla.

Uudesta paikannuksesta innostuneena paikalle meni kaksi liettualaista lintuharrastajien partiota, mutta yrityksistä huolimatta kiljuhanhia ei löytynyt.

Seuraavana vuonna lähdin itse yhdessä Petteri Tolvasen kanssa yrittämään etsintää. Oppaana meillä oli suomalainen Liettuassa asuva lintuharrastaja Krister Castrén.

Tähän mennessä Nieidan lähetin oli pudonnut.

Peltoalueet olivat laajat, ja levähtäviä tundrahanhia oli alueella arvioimme mukaan 25 000. Kiljuhanhien löytäminen tästä heinäsuovasta tuntui onnenkaupalta. Onni oli kuitenkin myötä, sillä löysimme yhden kiljukkaan 4000 tundrahanhen parvesta.

Sittemmin liettualaiset lintuharrastajat ovat alkaneet seurata kiljuhanhien levähtämistä Länsi-Liettuassa säännöllisesti. Havaintomäärät ovat tosin olleet pieniä, joten edelleen arvaillaan, minne kiljukkaiden pääparvi katoaa Unkarin ja Viron välillä.

Perämeren niukat vuodet

Matsalunlahden levähdysalue Virossa löytyi suomalaisten lintuharrastajien ansiosta 1990-luvun lopulla. Sieltä kiljuhanhet jatkavat matkaansa Perämerelle, jossa lajia on tarkkailtu vuosittain jo keväästä 1985 alkaen.

Omat kevääni Perämerellä osuivat kiljuhanhien pohjavuosiin. Tarkkailuihin minut opasti Juha Markkola, yksi Suomen kiljuhanhityöryhmän perustajista. Aallonpohjan aikaan vuosina 2003–2005 Perämerellä havaittiin alle kymmenen kiljukasta keväässä.

”Kiljuhanhien väheneminen tuntui huonolta, mutta tiedettiin, että hanhia on enemmän”, Markkola muistelee.

Norjan seurannoissa hanhia havaittiin näinä vuosina sentään yli 40 yksilöä, joten osan linnuista täytyi muuttaa jotain toista kautta.

Keväällä 2002 vietin kymmenen päivää piilokojussa Hailuodossa, näkemättä ensimmäistäkään kiljuhanhea. Sen lisäksi, että hanhia havaittiin koko keväänä vain 14 yksilöä, ne viihtyivät mantereen rantaniityillä ja pelloilla. Omaan vihkoon kirjaamani havainnot olivat kovin vaatimattomia:

11.5.2002, klo 04.00, +6˚C, S 1-3m/s, 7/8, >20. Lämpimän oloinen yö, jo nyt jonkin verran väreilyä. Plu apr 4p, Ala arv 1Ä, Pan hal 1N, Pha car 11NE, Are int 2p, Lim lap 2/2p…

Siis kapustarintoja, kiuru, sääksi, merimetsoja, karikukkoja ja punakuireja.

Perämereltä kiljuhanhet jatkavat Pohjois-Norjaan ja Tenojokivarteen ja siirtyvät sieltä pesimäalueille lumien sulettua.

Tähän aikaan hanhen havaitseminen Lapissa lienee helpointa, mutta kulkeminen maastossa kevättulvan aikaan on miltei mahdotonta. Pesimäalueiden kartoitukset aloitetaan yleensä kesäkuussa, kun maasto on kuivunut kulkukelpoiseksi.

Nyc sca 1/ lähti WNW. Istui ensin järven N-päässä kumpareella.

Kesällä 2000 olin tällaisella retkellä, ja retkikavereina olivat kokeneet kartoittajat Olli Koskinen ja Risto Karvonen. Edellisenä kesänä Tunturi-Lappi oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

26.6.2000 klo 00.15, 267-järvi, Nyc sca 1/ lähti WNW. Istui ensin järven N-päässä kumpareella.

Havaintovihkoon kirjaamani merkintä on kuivan asiallinen, vaikken ollut ennen nähnyt tunturipöllöä. Päiväkirjamerkintä olikin vähän riemukkaampi:

Viime yö oli tosi hieno. Melko alkutaipaleesta havaitsinpa vielä TUNTURIPÖLLÖN ja pian sen jälkeen isolepinkäisen, joka sekin on tällä alueella hyvä havis.

Kiljuhanhia ei sen sijaan löytynyt, enkä vieläkään ole niihin Lapissa törmännyt. Kesäkuussa 2015 palasin entiselle kiljuhanhien pesimäalueelle, vaikka hanhien löytyminen tuntui epätodennäköiseltä. Se olisi jättipotti, ja ajatuksena kutkuttava. Kiljuhanhikannan kasvun myötä hanhien paluu Suomen pesimälajistoon voi olla mahdollista koska tahansa. Liikkeellä täytyy kuitenkin olla heti alkukesästä.

”Kiljukkaiden havaitseminen pesinnän alettua on äärimäisen vaikeaa”, selittää norjalainen kiljuhanhitutkija Ingar Jostein Øien. ”Vartioiva koirashanhi varoittaa naarasta vain kerran, jonka jälkeen naaras painuu pesällä matalaksi, ja koiras lentää pois.”

Hanhien näkeminen on helpointa niiden ruokailualueilla, ja siihen tarvitaan sinnikkyyttä ja varovaisuutta. Onnestakaan ei ole haittaa.

Yllättävä yhteys

Samaan aikaan kun kiljuhanhien keväiset liikkeet ovat pysyneet osin arvoituksena, syysmuutosta on opittu paljon. Siihen vaikuttaa yksi yllättävä ja aikuisten lintujen selviytymisen kannalta merkittävä tekijä: pesimämenestys.

Vasta yli kymmenen vuoden satelliittiseurannan jälkeen aineistoa oli kertynyt riittävästi, jotta tämä yhteys ymmärrettiin. Monimutkaisen muuttokuvion ratkaisussa oli pääosassa yksi kiljuhanhi: Nieida.

Nieida varustettiin siis toukokuussa 2006 satelliittilähettimellä, mutta lähetin putosi jo samana syksynä. Lintu oli kuitenkin rengastettu jo keväällä 2002 Pohjois-Norjassa. Tuolloin se sai myös värirenkaat, jotta se voitiin myöhemmin tunnistaa yksilöllisen värikoodin avulla.

Värirengastetun Nieidan liikkeistä saatiinkin paljon tietoa: vuosina 2003, 2005 ja 2007 se nähtiin syksyllä yhdessä poikueen kanssa sekä Pohjois-Norjassa että Unkarissa, ja myöhemmin talvella Kreikassa. Sen sijaan vuosina 2002, 2004 ja 2006 se nähtiin vasta Kreikassa talvehtimisalueella, ilman poikasia.

Silmukkamuuton arvoitus oli ratkennut.

Silmukkamuuton arvoitus oli ratkennut: pesinnässään epäonnistuneet linnut jättävät pesimäseudut jo keskikesällä ja muuttavat sulkimaan kauas Taimyrin niemimaalle Siperiaan. Linnut viettävät siellä koko loppukesän, ja syksyllä jatkavat Kazakstanin kautta talveksi Kreikkaan.

Kun pesintä onnistuu, hanhet sulkivat jo pesimäseuduilla poikasten kasvaessa, ja aloittavat syysmuuton kerääntymällä Pohjois-Norjan Porsanginvuonolle. Täältä hanhet jatkavat muuttoa Kaninin ja Unkarin kautta talveksi Kreikkaan.

Pesimämenestyksellä on siis kertautuva vaikutus kiljuhanhikantaan: linnut, jotka epäonnistuivat lisääntymisessä, joutuvat suureen vaaraan itäisellä muuttoreitillä läpi metsästäjiä vilisevän Venäjän ja Kazakstanin.

Pesinnässä onnistuneet emot muuttavat poikueineen turvallisempaa läntistä reittiä Unkarin kautta Kreikkaan. Tällä reitillä todennäköisyys joutua metsästäjän saaliiksi on pienempi. Varmistamalla pesimärauha Pohjolassa linnut voidaan siis paimentaa turvallisemmalle muuttoreitille.

Keväisin Suomen kautta kulkevilla kiljuhanhilla on silmukkamuutto. Pesinnässä epäonnistuneet linnut lähtevät jo keskikesällä ja kiertävät Taimyrin ja Kazakstanin kautta Kreikan talvehtimisalueille. Pesinnässä onnistuneet linnut lentävät syyskuussa ensin Venäjälle Kaninin niemimaalle sulkimaan ja suuntavat sitten läntisempää reittiä Kreikkaan. Kevätmuutto kulkee Unkarin, Viron ja Perämeren levähdyspaikkojen kautta. Kartta: Suomen Luonto / iStock

Kettupyynti turvaa pesimärauhan

Avaintekijäksi hyvään pesimämenestykseen on osoittautunut kettujen pyynti. Kettujen runsastumiseen Tunturi-Lapissa ovat vaikuttaneet ilmastonmuutos ja leudommat talvet, mutta suurelta osin myös porotalous: ketun luonnollisia vihollisia ovat suurpedot, jotka on metsästetty poronhoitoalueelta olemattomiin.

Kettukantaa rajoittaa suurpetojen puutteessa vain ihminen. Norjassa aloitettiinkin kettupyynti kiljuhanhien pesimäalueelta vuonna 2007. Suomen Lapissa näin on tehty jo vuodesta 2003, mutta tehottomammin.

”Kettupyynti hoidetaan Suomessa vapaaehtoisvoimin, ja vapaaehtoiset metsästävät siellä missä he liikkuvat”, kertoo kiljuhanhien ja naalien suojelun kanssa työskentelevä Tuomo Ollila Metsähallituksesta.

”Pyynti tietyllä kohdealueella, kuten Norjassa tehdään, on nykyisin mahdotonta, koska ei ole rahaa palkata pyytäjiä menemään sinne, missä heitä eniten tarvittaisiin. Olemme kuitenkin norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa virittelemässä hanketta, jonka myötä paremmin suunnattu kettupyynti olisi mahdollista.”

Kiljuhanhi

Anser erythropus

Tuntomerkit: Pienikokoinen, pitkäsiipinen ja tummapäinen. Kiljuhanhea (vas.) vaikea erottaa tundrahanhesta (oik.). Pää ja kaula tummemmat, nokka typäkämpi ja voimakkaan pinkki. Valkea otsalaukki ulottuu silmien yläpuolelle.

Pesintä: Viimeisin varmistettu pesintä Suomen Lapissa kesällä 1995. Kiljuhanhikannan vahvistuessa pesintä Suomessa taas mahdollista.

Kanta: Pohjolassa 20–30 pesivää paria. Toukokuussa 2016 Perämerellä levähti ennätysmäärä kiljuhanhia sitten vuoden 1963, yhteensä 104 lintua. 1900-luvun alkupuolella Pohjolassa tavattiin yli 10 000 kiljuhanhea.

Suojelu: Rauhoitettu Suomessa 1969, sitä ennen riistalaji. Luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Kansallinen suojeluohjelma valmistui 2009.

Muutto: Kevätmuutto toukokuussa, jolloin havaitaan Perämerellä ja Tenojokivarressa. Saapuvat pesimäalueille lumien sulaessa kesäkuussa. Syysmuutto elokuun lopulla. Tärkein talvialue Kreikan ja Turkin rajalla Evros-jokisuistossa.

Norjan pesimäalueella tapahtuvalla kettupyynnillä näyttää jo olevan positiivinen vaikutus kiljuhanheen. Ennen Norjan pyynnin aloittamista Pohjolan kiljuhanhikanta kutistui 4,5 prosentin vuosivauhtia, mutta pyynnin aloitamisen jälkeen kanta on kasvanut lähes 15 prosenttia vuodessa. Jos Lapissa saisi olla myös enemmän ahmoja ja susia, sekä naali että kiljuhanhi kiittäisivät.

Kiljuhanhipoikueet kokoontuvat

Elo–syyskuun vaihteessa 2016 olen ensimmäistä kertaa Porsanginvuonolla Pohjois-Norjassa ihailemassa kiljuhanhien jokasyksyistä kokoontumista. Kiljukkaita on paikalla 90 ja poikueita lasketaan yksitoista.

Vuotta aiemmin havaittiin jopa 23 poikuetta, mikä oli ennätys yli 20 vuoteen. Tämänvuotinen pesimämenestys on keskimääräistä tasoa. Tänä syksynä paikalla on kuitenkin ilokseni myös vanha konkari Finn, tosin ilman puolisoa ja vain yhden poikasen kanssa. Puolison ja muiden poikasten kohtalo jää mysteeriksi.

Tarkkailemme kiljuhanhia rantatöyräältä tunturikoivujen katveesta, jotta arat hanhet eivät häiriintyisi. Jo vuodesta 1991 hanhitarkkailu on ollut kahden miehen, Ingar Jostein Øienin ja Tomas Aarvakin kontolla.

Hanhet ruokailevat aamuisella rantaniityllä. Äkkiä ne kerääntyvät suppuun, kahteen tiiviiseen parveen. Juuri tästä erikoisesta puolustautumisesta Ingar eilen kertoi. Sydämeni hyppää kurkkuun, jossain täytyy olla tunturihaukka! Pääsen näkemään kahden uhanalaisen lajin kohtaamisen.

Nostan katseeni kaukoputkelta ja näen nuoren tunturihaukan kiljuhanhiparven yllä. Hanhet kaakattavat hermostuneena.

Pian haukka luovuttaa ja laskeutuu rantaniitylle hanhien viereen, yhtenäisen parven kimppuun se ei nimittäin hyökkää.

Hetken tunnelma on jähmettynyt. Tunturihaukka katsoo hanhiparvea, kiljuhanhet tuijottavat herkeämättä haukkaa.

Tilanne raukeaa vasta, kun hanhet rymähtävät joukolla lentoon. Vasta nyt uskallan hengittää.

Pohjois-Norjan pesimäalueilla kiljuhanhia on kuvattu harvoin. Tomas Arvaak on seurannut lintuja paikan päällä. Kuva: Tomas Arvaak

kiljuhanhiluonnonsuojelumuuttosatelliittiseurantasatelliittitutkimus

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!