Kuvat: Jyrki Mäkelä ja Heikki Ketola, video: Jyrki Mäkelä

Ensin muotoutui maa. Mannerjään sulaessa vedet purkautuivat pitkin Oulanka- ja Kitkajokia ja koversivat hiljalleen maaperää. Vesi kuljetti soraa ja hiekkaa harjuiksi. Kallioperä liikkui ja ratkeili muodostaen kanjoneita ja kuruja. Vetäytyvä jää muokkasi maiseman länsiluoteesta itäkaakkoon ulottuviksi harjanteiksi.

Vesistöt jakaantuivat. Maaselän vedenjakaja erottaa yhä itään Vienanmerelle ja länteen Pohjanlahteen purkautuvat vedet.

Vesien yllä kohoavat vaarat. Kuusamon ylängöllä Valtavaaran, Iivaaran ja Rukatunturin huiput tavoittelevat 500 metrin korkeutta. Pudasjärvellä Iso-Syöte ja Taivalkoskella Pyhitysvaara hallitsevat omaa maisemaansa yli 400 metrin korkeudessa.

Idän ja lännen kohtauspaikka

Kun jää vetäytyi ja maa sekä vesi asettuivat uomiinsa, kasvit ja eläimet alkoivat täyttää vapautunutta tilaa.

Toiset lajeista saapuivat idästä ja toiset lännestä. Kohtauspaikalle kasvoi poikkeuksellisen rikas luonto.

Vesikasvillisuuden jälkeen tulivat ensin ranta- ja sitten maakasvit. Paju, leppä, pihlaja, koivu, mänty ja kuusi ilmestyivät kukin vuorollaan. Hiljalleen muodostuivat metsät.

Kuusamon kallioperä sisältää paljon kalkkikiveä. Vetäytyessään mannerjää levitti tätä kalkkiainesta laajalle alueelle maaperään. Kalkkipitoisessa maassa ja kosteassa pienilmastossa viihtyy rehevä kasvilajisto.

Lajisto on paitsi sekoitus länttä ja itää, myös etelää ja pohjoista. Kallioalueilla elää sulassa sovussa Suomen oloissa ainutlaatuinen sekoitus eteläisiä lajeja ja tunturilajeja. Esimerkiksi Valtavaaralla viihtyy tunturikasveista niin tunturivihvilä, sielikkö, kurjenkanerva kuin riekonmarjakin.

Vedenjakaja-alueen ilmassa on kosteutta. Kosteuden vuoksi alueella on harvinaisen hienoja rinnesoita, ja talvisin näyttävät tykkylumet koristavat kuusia. Etenkin Posion Riisitunturi on kuuluisa rinnesoistaan.

Neidonkenkien ja sinipyrstöjen maa

Joka kesä ajan viitostietä kohti lapsuuden kesämaisemia Ylä-Kainuussa. Saavun yleensä juuri illan hämärtyessä kohtaan, missä esiin nousevat taivaanrantaa vartioivat siniset vaarat. Vaarojen alla suot ja järvet pilkkovat metsäistä maisemaa. Silloin tunnen aina olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kainuusta retket vievät välillä myös naapurikuntiin: Taivalkoskelle, Posiolle ja Kuusamoon.

Kun Kainuu vaihettuu Koillismaaksi, maisemaan ilmestyvät suuret joet. Rehevät jokivarret ja vaarojen rinteiden lehdot, korvet ja rinnesuot tarjoavat kodin mielenkiintoisille lajeille.

Kainuun ja Koillismaan vanhoissa kuusikoissa onnekas saattaa kuulla sinipyrstön laulun.

Kauan sitten neidonkenkien, sinipyrstöjen ja muiden lajien asuttamalle alueelle saapui myös ihminen. Eli elämäänsä, hyödynsi, tuhosikin. Mutta onneksi myös suojeli.

Ihmisen jäljet

Ihmiset muuttivat Koillismaalle varhain. Ilmasto oli sopiva ja monipuolisia vesireittejä pitkin kulkeminen kävi helposti. Vesissä riitti kalaa ja metsissä metsäpeuroja. Oulangan kansallispuistossa sijaitsevan Kiutakönkään läheisyydestä löytyneiden kvartsiesineiden ja -iskosten perusteella on päätelty, että könkään partaalla ja muuallakin näissä metsissä asuttiin jo kivikaudella.

Hiljalleen ihmisen toiminta muokkasi maisemaa. Poronhoito alkoi alueella todennäköisesti joskus varhaisella metallikaudella.

Historiallisen ajan taitteessa 1500- ja 1600-luvuilla aluetta asuttivat saamelaiset. Nykyisen Oulangan kansallispuiston seutu oli Maaselän, Kitkan ja Kuolajärven saamelaiskylien yhteistä laidunaluetta. Saamelaishistoriasta kertovat edelleen monet paikannimet.

Saamelaishistoriasta kertovat edelleen monet paikannimet.

Suomalaisasutus levisi Pohjois-Kuusamoon 1600-luvulla ja jätti niinikään jälkensä paikallisnimistöön. Oulanka-sana tulee hämäläismurteiden tulvavettä tarkoittavasta sanasta.

Aikojen kuluessa metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon rinnalle tuli karjatalous ja kaskenpoltto. Jokivarsien rehevät tulvaniityt olivat tärkeitä karja­taloudelle, ja niiltä kerättiin talven heinät.

1900-luvulla maastossa alkoivat näkyä myös metsätalouden jäljet. Sahateollisuus kiinnostui 1800-luvun lopulla Oulangan metsistä. Metsähallitukselle asetetut suuret metsätulovaatimukset alkoivat vaikuttaa myös näihin metsiin 1800–1900 -lukujen taitteessa, kun uittomahdollisuus Vienanmerelle aukesi.

Itä-Kuusamossa on säilynyt joitakin erämaisia alueita.

Oulangan metsissä 1920-luvulla vieraillut professori Kaarlo Linkola paheksui jälkiä:

”Valitettavaa on, että tämä hurmaavan kaunis seutu, vaikkakin asumaton, ei ole niin turmelemattomassa kauneudentilassa kuin soisi. Metsää on miltei kaikkialla, jopa aivan rantaäyräiltäkin, säästelemättä hakattu ja oksa- ja latvusjätteitä makaa miltei kaikkialla metsissä. ….”

Tästä huolimatta alueen metsät olivat nykyisiin talousmetsiin verrattuna vanhoja. Iso osa Oulangan metsistä oli vuoden 1915 inventoinnissa yli 200-vuotiasta, ja todellista aarniometsääkin löytyi vielä paikoin.

Hyödynnetyt metsät saivat maailmansotien välillä mahdollisuuden toipua, kun voimakkaat hakkuut taukosivat Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeuduttua.

Oulanka sai kansallispuiston

Kuusamon luonnon ainutlaatuisuus tiedettiin jo 1800-luvulla. Maastossa kulki luonnontieteilijöitä, ja alue tunnettiin myös luontomatkailukohteena, jota esiteltiin muun muassa Suomen matkailijayhdistyksen esitteessä.

Ajatus Oulangalle perustettavasta kansallispuistosta nostettiin ilmoille ensimmäisen kerran jo vuonna 1897.

Kuusamon luonnon ainutlaatuisuus tiedettiin jo 1800-luvulla.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä alueen rauhoittamisesta käytiin keskustelua, mutta se ei johtanut vielä mihinkään. Samaan aikaan sahateollisuus mylläsi metsiä ja uitti tukkeja Oulankajokea pitkin.

Ensimmäinen ehdotus kansallispuiston perustamisesta Oulangalle annettiin eduskunnalle jo 1927, mutta hanke jäi odottamaan vielä vuosikymmeniksi. Puisto perustettiin lopulta vasta vuonna 1956 yhtenä seitsemästä uudesta kansallispuistosta.

Kuusamon koskisota

Vapaana kohisevan mahtavan Kiutakönkään vieressä kalliolla on pieni metallinen kyltti. Moni kulkija ohittaa sen, mutta jotkut jäävät lukemaan. Harva suositun Oulangan kansallispuiston nykyisistä kävijöistä tietää tarinan sen takana.

Kyltti on muisto pitkästä suojelukamppailusta, Kuusamon koskisodasta.

Kitkajoen Koivumutka Oulangan kansallispuistossa.

Lehdet alkoivat julkaista juttuja koskien suojelun puolesta. Myös Suomen Luonnossa puututtiin Kuusamon koskiasiaan useasti. Vuonna 1961 lehden pääkirjoitus otsikoi ”Taistelu Jyrävästä jatkuu”. Niilo Söyrinki totesi, ettei ”ole enää kysymys vain tieteen ja luonnonsuojelun edustajien ja muiden luonnon harrastajien asiasta, vaan yleisestä kansallisesta kulttuuri­kysymyksestä”. Jo 1950-luvun lopulla paikalliset aktiivit, muun muassa Koillissanomien päätoimittaja Reino Rinne, olivat muodostaneet ryhmän, joka ryhtyi työskentelemään koskien suojelun puolesta.

Valtioneuvosto kuitenkin ehdotti vuonna 1960, että valtio luovuttaisi omistamansa koskiosuudet Kitka- ja Kuusinkijoessa Imatran voiman omistukseen.

Koskien ja ympäröivän ainutlaatuisen luonnon tuho alkoi näyttää vääjäämättömältä.

Aktiivisen vastustuksen ansiosta rakentamishanke kuitenkin pysähtyi asiaa selvittämään asetetussa komiteassa. Lopulta koskiensuojelulaki turvasi Kuusamon koskiluonnon vuonna 1987.

Koskien suojelussa paikallisten aktiivien työllä oli keskeinen merkitys.

Nyt kamppailusta ovat jäljellä vapaat kosket ja tuo vaatimaton muistokyltti Kiutakönkäällä:

Kirjailija Reino Rinne taisteli sanan voimalla Kuusamon koskien puolesta.

Vielä on luontoa jäljellä

Joet, kosket, jokivarsiniityt ja kanjonit. Järvet, kaukaisuudessa nousevat vaaranrinteet, monipuoliset metsät ja luonnontilaiset suot. Iso- ja Pieni Karhunkierros, naapurikunnissa Riisitunturin rinnesuot, Hossan ja Kylmäluoman retkeilyreitit, Syötteen kansallispuisto. Täällä riittää monipuolisia polkuja retkeilijän kuljettaviksi, vesistöjä melottaviksi ja maisemia ihailtaviksi.

Lyhyempiä päiväretkiä suosiville alueelta löytyy myös rutkasti monipuolisia reittivaihtoehtoja. Jos haluaa nähdä kauas, kannattaa kivuta esimerkiksi Valtavaaralle tai Riisitunturille. Valtavaaralle kapuaja joutuu vähän hikoilemaan kallioilla ja portailla, mutta palkinnoksi saa katsella sinisiä vaaroja ja kimmeltäviä järviä. Riisitunturin valloittajaa odottavat rinnesuot ja niiden takana avautuva avara maisema.

Koskia, punertavia kallioita ja valtoimenaan kuohuvaa tummaa vettä pääsee ihailemaan monin paikoin Oulangan kansallispuistossa. Helppoja polkuja voi kulkea vaikkapa Kiutakönkäälle tai Pienen Karhunkierroksen alkupuolella olevalle Myllykoskelle.

Kesäyö Ristikalliolla Oulangan Aventojoen yllä.

Jylhiä kanjoneita kaipaava voi suunnata Hossan kansallispuiston puolelle Julma-Ölkkyyn. Kanjonijärven maisemiin pääsee tutustumaan joko venekyydillä, meloen tai polkuja pitkin. Kanjonin ympäri kulkee noin kymmenen kilometrin mittainen Ölökyn ähkäsy -reitti.

Vaihtoehtoisesti voi ottaa lyhyemmän vaihtoehdon Ölökyn ylityksen, joka ylittää kanjonin reitin puolessa välissä olevaa riippusiltaa pitkin. Ölkyn polut ovat yksi omista suosikeistani päiväkävelylle.

Välillä pakkaan matkaan teltan ja yövyn milloin missäkin, tai pinkaisen metsäpoluille juosten. Polkujuoksijalle on kivoja reittivaihtoehtoja niin kansallispuistoissa kuin retkeilyalueillakin.

Luontoretkeilijän aika ei seudulla käy pitkäksi.

Luonnonhistorian sekä ihmisen toiminnan ja toimimatta jättämisen seurauksena alueella on vielä jäljellä monimuotoinen, korvaamaton luonto.

Pyhitysvaara Syötteen kansallispuistossa. Kalliota pidetään metsäsaamelaisten vanhana uhripaikkana.

Mari Pihlajaniemi on biologi, tietokirjailija ja vapaa toimittaja.