Kävelin vähäisen korpipuron vartta, kun puiden välistä äkkiä pilkotti jotain pehmeää ja villavaa. Se näytti juurakon harteille heitetyltä lampaantaljalta, mutta osoittautui tarkemmin katsottuna varpushaukkojen ruokailupaikaksi, joka oli pikkulintujen sulkien, höyhenten ja untuvien peitossa. Ne hohtivat illan valossa kertoen haukkanaaraan monista aterioista.

Paikka näytti hienolta, ja sommittelin mielessäni kuvaa: haukka untuvapedin päällä puron kauniissa mutkassa. Katsoin valmiiksi kameran paikan, mutta seuraavana yönä satoi rankasti, ja aamulla pehmeä peitto oli liiskaantunut vaaleaksi kalvoksi. Pitkä kuiva kausi oli katkennut juuri pahimmalla hetkellä.

Menetetystä tilaisuudesta huolimatta ryhdyin kuvaamaan purokorven haukkoja. Pesään oli juuri kuoriutunut viimeinen viidestä poikasesta, ja rusorintaisella koiraalla riitti töitä. Itsensä ja puolisonsa lisäksi sillä oli nyt suuri poikue ruokittavana. Tulossa olevasta ateriasta kertova kiikitys kaikui vähän väliä eri puolilta korpea.

Suuri naaras oli komea lintu. Sen selkäpuoli oli vanhuuttaan harmaantunut ja silmäkulmajuova jo miltei kadonnut. Se osoittautui poikkeuksellisen luottavaiseksi ja päästi minut kurkistamaan elämäänsä.

Kuva: Heikki Willamo

Korvet katoavat

Tuosta kesästä on kulunut kolmisenkymmentä vuotta, eikä purokorpea enää ole. Itse puro kyllä säästettiin hakkuilta, muutama puukin sen reunoilla, mutta eipä tuo paljon pelas­tanut. Varjoisa uoma kuivui paahteessa, ja kaunis korpi kasvaa nyt istutettua taimikkoa. Ehkäpä siihen joskus taas ilmestyy varpushaukka. Laji on sopeutunut ja ryhtynyt pesimään tiheissä taimikoissa, kun moni pienempi korpien asukas ei muutokseen kykene.

Korpinotkelmissa on aivan oma tunnelmansa. Kuiva kangasmaa muuttuu kosteaksi, puusto tihenee kitukuusikoksi, jota elävöittävät koivujen ohuet riu’ut. Maata peittää pehmeästi aaltoileva rahka- ja karhunsammalpatja, metsäkorte muodostaa tiheitä kasvustoja, saniaiset omia pienoisviidakoitaan. Tunnelman kruunaavat merkit varpushaukkojen elämästä, ulosteruiskaus tai maassa lojuva kaunis sulka. Sydänkesällä korven täyttävät poikasten nälkäiset huudot.

Haukkojen paikallaolo paljastuu par­haiten kangasmaan puolella olevista ruokailupaikoista. Petolintujen tapaan varpushaukoillakin pesimäaikainen saalistus on koiraan harteilla. Naaras hautoo, lämmittää pieniä poikasia ja jakaa niille ruuan sekä vartioi pesää poikasten varttuessa. Koiras tuo saaliit tietyille paikoille, joilla naaras haudonta-aikana syö ja joista se poikasaikana noutaa saaliin puolisonsa huudon kutsumana.

Haukkoja etsiessäni huomasin, ettei kaikilla reviireillä ollut höyhenten koristamia kynimäpaikkoja. Vain varvikkoon ruiskaistut, valkoiset kalkkiviirut kertoivat naaraan ruokailuista. Vallalla olleen käsityksen mukaan jotkin koiraat kynivät saaliin iskupaikalla ja toiset vasta tutulla saaliinvaihtopaikalla. Kojuilu paljasti asian oikean laidan. Toiset koiraat kynivät saaliin ennen kuin lennättävät sen puolisolle, toiset eivät tätä tee. Silloin työ jää naaraalle, ja paikalle kertyy untuvia siitä kertomaan.

Metsähaukka

Varpushaukka munii toukokuussa kolmesta seitsemään munaa vuorokauden tai parin välein. Naaras aloittaa haudonnan heti ensimmäisestä munasta, joten poikasten ikähaitari on suuri. Haudonta kestää kuukauden, samoin pesäpoikasten kasvu. Näin ollen perheen ravinnontarve on suurimmillaan juhannuksen jälkeen, jolloin metsä kuhisee nuoria, helposti pyydettäviä pikkulintuja. Ne muodostavatkin valtaosan koiraan tuomasta ravinnosta, joskin saalislistalle mahtuu myös jokunen pikkunisäkäs. Isompi ja voimakasrakenteisempi naaras voi poikkeuksellisesti iskeä jopa sepelkyyhkyyn.

Sydänkesällä korven täyttävät poikasten huudot.

Varpushaukka on todellinen metsä­haukka, jonka lyhyet siivet ja pitkä pyrstö mahdollistavat saalistamisen peitteisessä maastossa. Pienikokoinen koiras on liikkeissään hämmästyttävän sähäkkä, eikä suurenkaan perheen huoltaminen tuota sille yleensä vaikeuksia. Kokemuksieni mukaan se saalistaa jaksoissa, joiden aikana ruokaa voi tulla lähes tauotta. Olen nähnyt, miten koiras saaliin luovutettuaan palasi uuden lähetyksen kanssa arviolta parinkymmenen sekunnin kuluttua.

Ensimmäinen korpinotkelman viidestä poikasesta jätti hataraksi käyneen pesän heinäkuun kuudentena päivänä, ja kolme päivää myöhemmin koko pesye oli viereisten puiden oksilla. Haukkaperheen elämässä alkoi äänekäs jakso.

Metsä raikui poikasten nälkäisistä huudoista, ruokaa tuovan koiraan kimityksestä ja naaraan karheammista vastauksista. Aluksi untuvapäiset ja lyhytpyrstöiset nuoret räpiköivät korpikuusten keskellä epävarmoin siivin, mutta taidot kehittyivät nopeasti. Viikon kuluttua viimeiset poikasuntuvat olivat irronneet kesän tuuliin, ja nuoret haukat siirtyneet vartevampaan metsään, jossa oli paremmin tilaa lentää.

Elokuulle tultaessa metsä purokorven ympärillä hiljeni. Nuoret haukat katosivat muutaman päivän aikana eikä emojakaan enää näkynyt. Ne olivat tehneet ison työn, saatelleet kaikki viisi poikasta maailmalle. Kesän yltäkylläisyyttä oli vielä hetki jäljellä. Haukat valmistautuivat jo muuttomatkalle.

Metsät muuttuvat

Noina menneinä vuosina seurasin varpushaukkojen elämää useassa paikassa. Reviiri toisensa jälkeen jäi hakkuiden jalkoihin, ja yhä useampi pariskunta palasi muuttomatkaltaan todetakseen kotikorpensa kadonneen. Paikkauskolliset linnut saivat etsiä uusia asuinsijoja metsitettyjen peltojen tiheistä taimikoista.

Katsellessani varpushaukkaa silmiin näin villeyden, joka niissä palaa. Ihastuin tuohon sähäkkään petoon. Sitten kanahaukka vei minut korpinotkelmista vankkarunkoisiin metsiinsä, otti valtaansa vuosikymmeneksi. Sen jäl­keen tuli muiden aiheiden vuoro, ja varpushaukka jäi muistoihin sekä arkistossa lojuviin diakuviin.

Palatessaan haukat totesivat kotikorpensa kadonneen.

Nykyisin katselen metsää yhä enemmän monimuotoisuuden kautta. Vaihtelevien elinympäristöjen pikkupiirteinen mosaiikki katoaa kovalla vauhdilla. Kosteat painanteet ja erilaiset kitumaat vähenevät, metsät kuivuvat kangasmaiksi, jossa puuntuotanto on helppoa. Tämä on ajanut metsälajit ahdinkoon. Varpushaukka ei onneksi uhanalaisten listalle kuulu, mutta omassa mielessäni se on yksi tuon hävityksen vertauskuvista.

Kuva: Heikki Willamo

Korpipuron haukat palaavat usein mieleen. Paikalle on perustettu rauhoitusalue, joka sivuaa hakattua ja kuivunutta korpea. Hyvä niin, suojelun piiriin on tullut sirpale vanhahkoa metsää, osin kostean korpimaistakin, kaunis kalliomäki ja pätkä kaakkurilammen rantaa. Alueen sykkivää sydäntä, varpushaukkojen korpea, se ei kuitenkaan ehtinyt pelastaa.