Maaperä on minulle tärkeä asia sekä ympäristötutkijana että ennen kaikkea intohimoisena puutarhurina. Tutkijana olen tehnyt paljon töitä ruokajärjestelmien ongelmien ja tulevaisuudennäkymien parissa, ja siinä aihepiirissä maaperä on ohittamaton asia. Vaikka innostus ”laboratorioruokaan” on kova, ihmiskunta elää maan, veden ja auringon vuoropelistä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen – todennäköisesti aina.

Maan kanssa on osattava elää.

Kaikista töistäni intoutuneimmin paneudun maanparannukseen ja sen seuraamiseen, ja voisin puhua kasvimaittemme koostumuksesta ja kompostista loputtomiin. Sukuni tiluksilla olemme parantaneet savista maata vaimoni kanssa jo kolmatta vuosikymmentä levittämällä kompostia sekä ruoho- ja lehtikatetta ja antamalla syväjuuristen kehäkukkien villiintyä sopivassa määrin kasvimaille.

Maata muokatessa mullan muhentumisen ja elämän moninaistumisen näkee, haistaa ja tuntee.

Sienimetsällä kulkiessamme kiitämme historian sattumia niistä tarpeeksi kumpareisista ja kivisistä metsälaikuista, joissa maa on saanut kehkeytyä rauhassa kävellessä kimmoisaksi sieniparatiisiksi – moni vanha apaja kun on hävinnyt lähiseudun avohakkuissa, ja metsän maapohja muuttunut toiseksi.

En ole asian kanssa yksin: viime vuosina maaperästä on puhuttu julkisuudessa enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä se on kietoutunut globaaleihin huolenaiheisiin. Maaperää ei tarkastella enää vain viljelyn perustana vaan mahdollisuuksiltaan valtaisana hiilinieluna. Suuria toiveita asetetaan siihen, että maaperään saataisiin sidottua hiiltä uudenlaisilla viljelymenetelmillä. Tämä siis sen lisäksi, että metsittämisestä haetaan yhtä ilmastoratkaisua – myös maatalouskäytössä olevasta maasta havitellaan hiilinielua.

Se olisi maailmanhistoriallinen muutos, sillä vuoden 1850 jälkeen maankäytössä eli pääosin maataloudessa vapautunut hiili on vastannut noin 20 prosentista kasvihuonekaasujen vaikutuksesta (ja maankäytön metaani vielä noin 10 prosentista päälle). Valtava määrä kasvillisuuden ja maaperän hiiltä on siis palanut ilmoille teollisella ajalla – ja itse asiassa kasvillisuuden hävittäminen ja maan myllääminen on vaikuttanut ilmastoon jo aiemminkin, vuosituhansien ajan, mutta mittakaavan ja vaikutusten määrittäminen on epävarmempaa.

Suomessa metsien häviämisestä kannettiin huolta jo 1700-luvulla tervanpolton, kaskiviljelyn ja lisääntyvän sahateollisuuden takia. Nyt Suomessa tuskaillaan sitä, että maankäyttösektori on painunut nettonielusta päästölähteeksi – eli metsien hiilinielut eivät riitä kumoamaan maatalouden päästöjä, joille taas ei ole saatu tehtyä käytännössä mitään.

***

Eipä siis ihme, että hiilen palauttamisessa maaperään nähdään mahdollisuuksia. Arviot vaihtelevat: kansainvälisessä ”4 per 1000” -aloitteessa peräänkuulutetaan maaperään sitoutuvan hiilen määrän lisäämistä joka vuosi neljällä promillella. Hurjimpien väitteiden mukaan maaperään voitaisiin sitoa merkittävä osa tähän asti päästetystä fossiilisestakin hiilestä.

Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n kuudennen arviointiraportin tänä vuonna julkaistussa yhteenvedossa maaperän hiilensidonnan mahdollisuudet oli nähty yllättävän suuriksi ottaen huomioon, että tutkimuskeskustelu aiheesta käy edelleen kiivaana.

Näyttää selvältä, että jonkinlaisia mahdollisuuksia viljelysmaan hiilensidonnalla on, ja parhaimmillaan se voi auttaa myös ravinnekierrossa ja vesitaloudessa. Olen kuitenkin pohtinut, käykö hiilensidonnan innossa helposti niin, että yksi yksinkertaistettu tapa tarkastella maaperää korvautuu toisella.

***

Toisen maailmansodan jälkeisen ”vihreän vallankumouksen” innossa viljelysmaahan alettiin suhtautua kuin astiaan, johon kaadetaan ravinteita ja josta otetaan satoa. Koska edullista energiaa ja luonnonvaroja vaikutti olevan loputtomiin, ei tarvinnut suuremmin ajatella sitä, mitä maassa tapahtui. Maan köyhtyessä siihen voitaisiin aina lisätä synteettisiä ravinteita. Teollisilla typpilannoitteilla ruoantuotanto kasvoikin huimasti. Sen myötä sekä hävitettiin vanhanmallista hajaantuneempaa ja monilajista ruoantuotantoa että luotiin uutta intensiivisempää ja harvalajisempaa.

Kokonaistuotanto on kasvanut, mutta siinä sivussa globaali ruokavalio on yhdenmukaistunut ja eläintuotannon rooli paisunut niin, että maatalousmaasta globaalisti 80 prosenttia on suoraan tai välillisesti eläintuotannon palveluksessa. Suomessakin peltoja raivataan nykyään pitkälti lannan levitykseen.

Tämän polun päätepiste kuitenkin häämöttää. Hedelmällistä viljelysmaata menetetään maailmassa joka vuosi muun muassa eroosion ja suolaantumisen vuoksi.

Vihreän vallankumouksen käyttövoimana olevista fossiilisista polttoaineista pitäisi päästä eroon. Venäjän käynnistämän sodan myötä olemme viimein havahtuneet siihenkin, millaista haavoittuvaisuutta maatalouden maakaasuriippuvuus on tuottanut.

Lannoitteiden ja torjunta-aineiden runsas käyttö on tuottanut monenlaisia ongelmia rehevöitymisestä pölyttäjäkuolemiin.Vihdoin kaikki alkavat tunnustaa, että ajatus maaperästä lannoitteiden astiana ei toiminut.

Touhun on muututtava – sitä vain kiistellään, mihin suuntaan. Yhdet puhuvat agro­ekologiasta, toiset ilmastoviisaasta viljelystä, kolmannet ”kestävästä intensiivisyydestä”. Innostus hiilen sidontaan on tuonut tähän lisäulottuvuuden: maaperästä on alettu puhua toisella tavalla yksiulotteisesti, pankkina, jonne hiiltä voitaisiin tallettaa jopa loputtomasti. Tässä on uusien illuusioiden vaara.

Maailman esiaikoina maaperää ei ollut olemassa.

Näiden harhojen välttämiseksi on hyvä palata historiassa taaksepäin ja tarkastella hetki sitä, mitä maaperä oikeastaan on. Maailman esiaikoina maaperää ei ollut olemassa. Kivisellä ja vetisellä planeetalla fysikaaliset voimat ja kemialliset reaktiot saivat kyllä aikaan eroosiota, jonka tuloksena kertyi hiekkaa, soraa ja sen sellaista. Se oli vain kiveä, mutta tärkeä edellytys maaperän synnylle, joka lähti käyntiin vasta yksinkertaisten eliöiden vallattua maan pintaa. Hiljalleen rapautuneisiin mineraaleihin sekoittui orgaanista ainesta, ja kasvikunnan vallattua maan tuon eloperäisen aineksen sitoutuminen kiihtyi. Maaperä, elävän ja elottoman yhteys, kehkeytyi tässä pitkässä historiassa.

Tämä on parhaimpia esimerkkejä siitä, miten elämä ei pelkästään synny joihinkin olosuhteisiin, vaan luo omia edellytyksiään ja pitää niitä yllä. Planeettamme ilmakehä ja maaperä ovat yhtä lailla elävän ja elottoman yhteispelin tuloksia.

Maaperän muodostuminen on verkkainen prosessi, joka on riippuvainen elämälle välttämättömien aineen ja energian virtojen jatkuvuudesta. Jos elämä maaperässä lakkaa, se alkaa ”kuolla”, ja jossain vaiheessa se lakkaa olemasta maaperää. Nykyään onkin muodikasta sanoa, että maaperä on elävä olento, mutta itse pidän valaisevampana ymmärtää se nimenomaan erilaisten voimien ja olentojen vyöhykkeeksi, maailmaksi, joka pysyy yllä vain jatkuvissa kohtaamisissa.

Tätä kuvastaa hyvin se, että maaperän luonne on hyvin erilaista eri paikoissa. Sademetsien elämän tahti on nopeaa, ja ravinteet kiertävät niin nopeasti, että maaperän kerros ei ehdi kasvaa paksuksi. Arkijärjellä on vaikea hahmottaa, miten ”köyhä” maaperä voi tuottaa niin rikkaan lajikirjon – itse asiassa lajikirjo heikkenisi rajusti, jos sademetsien maaperää yhtäkkiä lannoitettaisiin voimakkaasti. Juuri tästä syystä sademetsien raivaaminen viljelysmaaksi on niin tuhoisaa: metsän kiihkeä elämä ja viljelyn vaatima hedelmällisyys ovat eri maailmoista.

Toisaalla, hitaammassa elämän rytmissä, on syntynyt syviä ja muhevia multakerroksia, jotka ovat olleet paljon antoisampia myös viljelylle. Toki tällaistakin maaperää on onnistuttu tuhoamaan menestyksekkäästi väärillä menetelmillä ja kaukokatseisuuden puutteella. Yhdysvaltain Dust Bowl, 1930-luvun laajat pölymyrskyt, ovat tästä tunnetuimpia moderneja esimerkkejä.

Suomen maatalousmaiden ongelmista puhutuin on turvemaiden runsaat kasvihuonekaasupäästöt, mutta myös viljelysmaan kunnosta on täälläkin kannettu huolta muun muassa koneistumisen aiheuttaman tiivistymisen vuoksi.

***

Ihmisen ja maaperän suhde ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Vaikka historiasta löytyy esimerkkejä maan tuhoisasta köyhtymisestä, löytyy myös hyvin pitkiä yhtäjaksoisia viljelykulttuureita, jotka eivät ole tuhonneet elämän edellytyksiään. Eivätkä romahduksetkaan ole aina johtuneet suoraan maaperän ryöstöviljelystä: luonnonolot ovat voineet muuttua, ja aiemmat pätevät menetelmät ovat osoittautuneet kelvottomiksi. Todellisuus on monikasvoisempi kuin vanhat ympäristöhistorian myytit, joiden mukaan ihminen väistämättä tuhoaa ympäristönsä.

Ihmistyöllä on myös rakennettu maata. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä tästä on Amazonin jokisuiston terra preta, musta tai tumma maa. Sen historiasta käydään edelleen tutkimuskeskustelua, mutta joka tapauksessa sademetsäalueen muutoin köyhälle maalle synnytettiin syvä, hedelmällinen multava kerros muun muassa hautaamalla puuhiiltä ja luita.

Erään tutkimuksen mukaan pohjan kuitenkin loi Amazonin alueelle kuljettama hedelmällinen liete. Niin tai näin, ihmisen ja muun luonnon toiminnan nivoutuminen synnytti maaperän, joka mahdollisti enimmillään ilmeisesti miljoonien ihmisten asutuksen. Atsteekit ruokkivat kaupunkejaan keinotekoisilla kelluvilla saarilla, inkat kuljettivat eloperäistä ainetta vuorten tasanteille viljelläkseen lähempänä kotialueitaan.

Kuva Maria Sann

Maaperän rakentaminen ja ylläpitäminen vaatii kuitenkin työn jatkuvuutta, ja tämä on tärkeä muistaa, kun puhumme ”hiiliviljelystä”. Me tiedämme hiilen sitomisen maahan olevan mahdollista, koska maaperä on historiallisen kertymisen tulos. Historiallisia esimerkkejä on myös siitä, miten ihmiset ovat voineet nopeuttaa maaperän muodostumista. Se ei silti ole hiilen tallettamista loputtomaan kassaholviin.

Ajatus hiilipankista on nimittäin ristiriidassa sen perusasian kanssa, että maaperässä orgaaninen aines on hedelmällisyyden kannalta hyödyllisimmillään hajotessaan ja vapauttaessaan energiaa ja ravinteita. Kasvit ja lukemattomat muut eliöt syntyvät, kasvavat, syövät toisiaan, ulostavat, kuolevat ja maatuvat. Ne osallistuvat siihen loputtomaan tanssiin, mitä maaperä pohjimmiltaan on. Se ei ole niinkään aine kuin elämän prosessi.

Olen toistuvasti lukenut puutarhalehdistä, miten katteen käyttämiseen neuvotaan hiilen lisäämiseksi maaperään. Mutta kun katteena oleva eloperäinen aine hajoaa nopeasti, hiiltä ”palaa ilmaan”. Samalla kuitenkin ravinteita vapautuu muun elämän käyttöön, matojen toiminta kiihtyy, vettä ei haihdu niin voimakkaasti ja rikkakasvit pysyvät kurissa. Kaikki hyvät pyrinnöt eivät osu aina yksiin, vaan on valittava.

Kestävämpää viljelyä kohti pyrittäessä joudutaan siis tasapainoilemaan kahden pyrinnön välimaastossa. Yhtäältä pyrkimyksenä on kerryttää orgaanista ainetta eli samalla hiiltä maaperään, mikä myös parantaa maan vesitaloutta ja auttaa eroosion torjuntaan. Toisaalta pyritään tukemaan kaikkia niitä maaperän ravintoverkkoja, jotka sitovat, säilyttävät ja kierrättävät ravinteita.

Suomessa tällaista uuden maailmanajan maataloutta tutkitaan monella taholla kuten Baltic Sea Action Groupin Carbon Action -hankkeessa, uudessa Ilmastoviisasta maataloutta tukevat digitaaliset ratkaisut -hankkeessa sekä ennen kaikkea lukuisien pioneeriviljelijöiden kuten Juuso Joonan ja Tuomas Mattilan työssä.

Ajatus maaperän hiilen pankkitilistä on harhaanjohtava, sillä toisin kuin vaikkapa metsien puunrungoissa, maaperässä hiiltä sitoutuu ja vapautuu koko ajan. Kaikki riippuu siitä, saadaanko maanhoidon käytännöillä sitoutumisen ja vapautumisen suhdetta tönättyä johdonmukaisesti siihen suuntaan, että hiilen määrä kasvaa. Kertymiselläkin on kuitenkin kyllästymispisteensä: jossain vaiheessa löytyy uusi dynaaminen tasapainotila. Aina on myös pidettävä olosuhteita silmällä, sillä ilmasto-olojen muuttuessa hiilen vapautuminen voi yhtäkkiä kääntyä voitolle, ja tällöin käytäntöjä on taas mietittävä taas uusiksi.

***

Maan näkeminen astiana tai pankkiholvina toistavat kumpikin eri muodoissaan kontrollin illuusiota ja hämärtävät näkymää siihen, mitä maaperässä varsinaisesti tapahtuu. Viljellyn maaperän uusiutuminen ja ylläpitäminen onnistuu pitkällä tähtäimellä vain inhimillisen ja ei-inhimillisen hyvässä naapuruudessa.

Savisen maan puutarhassa me ja kompostimme kamppailemme maan taipumusta vastaan palata kovaan ja lohkeilevaan tilaansa. Toisia kasveja kitketään, toisia rohkaistaan, jotta ne möyhentäisivät maata juurillaan.

Hyvän naapuruuden edellytyksenä on naapurien tunteminen. Jokaisella maaperällä on omaleimaiset luonteenpiirteensä, ja eri asioiden kasvattaminen asettaa erilaisia vaatimuksia maalle. Mitä paremmin nämä osuvat yksiin, sitä helpompaa elämä on. Hiilen sitoutuminen on yksi niistä asioista, joita voimme yrittää kasvattaa, mutta se tapahtuu väistämättä muun vuoropelin ehdoilla. Liian yksioikoinen keskittyminen siihen voi hämärtää ymmärrystämme siitä, miten maan kanssa eletään.