Mäyrä ilmestyy vaahteroiden takaa ja pysähtyy saunan nurkalle nuuhkimaan alkavan kesän tuoksuja. Seinustalle kiipeävä kärhö kukkii, muutamat kielot ja koiranputket hohtavat valkoisina hitaasti tummenevassa illassa. Mustarastas laulaa, ensimmäiset tervapääskyt kirkuvat pihan yllä.

Hetken kuluttua mäyrä ryhtyy etsiskelemään niityn laitaan ripottelemiani siemeniä. Se tunkee kuonoaan kasvillisuuden sekaan, tuhauttaa roskat sieraimistaan ja rouskuttaa löytämänsä kotilon siementen painikkeeksi. Välillä se ruopaisee maata vahvoilla kynsillään, istahtaa rapsuttamaan kylkeään, nostaa sitten päätään ja kuuntelee. Istun piilossa, katselen ja otan kuvia.

Tuo kesäkuun alun ilta vuonna 2020 toi mäyrän lähelle. Siitä tuli pihamme vakituinen kulkija – tai pikemminkin niistä, sillä kaksi mäyrää oli hoksannut alkukeväästä lintujen ruokintapaikan ja käynyt öiden hämyssä napsimassa laudan alle pudonneet auringonkukan siemenet. Jatkoin tarjoilua niityn laidassa, se kelpasi mäyrille, ja minulle raottui ovi niiden hämärän kätkemään elämään.

Pihassamme kulkeva mäyrä on tavoilleen uskollinen. Se ilmestyy kesäiltana saunan kulmalle melko tarkkaan tunnin auringonlaskun jälkeen. Kuva Heikki Willamo

Minulla on pitkään ollut toivelista lajeista, joita haluaisin valokuvata, ja joiden elämää haluaisin seurata ymmärtääkseni sitä hiukan pintaa syvemmältä. Mäyrä oli alusta asti listan kärkipäässä, ja vuosien kuluessa siitä tuli minulle yhä tärkeämpi kotiseutuni asukas. Nyt, kun mäyrät ovat naapureitamme, ne ovat käyneet vähän tutummiksi. Mutta vain vähän – uteliaisuuteni kasvaa, samoin niitä kohtaan tuntemani viehätys.

Olen nyt katsellut ja kuvannut niitä kolmena vuotena niin pihassa, omassa pikku metsikössämme kuin tien toisella puolella kivikkoisessa rinteessä, jossa on niiden polkujen risteyskohta. Touko- ja kesäkuun illat ja valoisat yöt ovat kuluneet niitä odotellessa, mutta heinäkuussa käynnit käyvät epäsäännöllisemmiksi ja harvenevat loppuakseen pian kokonaan.
Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelutyötä!

Näen mäyrien elämästä vain lyhyitä tuokioita, mutta jäljet pihassa ja lähiympäristössä kertovat lisää. Heti lumien sulettua maastosta löytyy pieniä kuoppia, joita jää mäyrien tonkiessa maata kuonollaan. Isompien kohdalla tarkka vainu on paljastanut syötävää syvemmältä, ja mäyrä on ottanut avuksi vahvat kyntensä. Lahokantojakin se joskus hajottaa toukkia etsiessään, vaikkakin useammin kantoja pilkkoo palokärki.

Kesällä työn jälki on näyttävää, kun maa-ampiaisten pesät alkavat kiinnostaa mäyriä. Kuopasta päätellen pesään kaivaudutaan suoraan päältä, se hajotetaan ja kiskotaan kappaleina esiin. Mäyrä syö toukat kennoineen tai vie ne sivummalle, jossa saa ehkä hieman rauhaa pesäänsä äkäisesti puolustavilta ampiaisilta. Kuoppaan jää vain riekaleita, joiden joukossa elämäntarkoituksensa menettäneet ampiaiset pörräävät muutaman päivän. Mäyrä on perso myös hunajalle, joten kohdalle sattuvat kimalaispesät kokevat saman kohtalon.

Toukat ja hunaja muodostavat vain pienen osan kaikkiruokaisen mäyrän ruokavaliosta. Se kulkee laitumilla etsiskellen nautojen lantakasoista sittiäisiä ja niiden toukkia. Multavista lehdoista se kaivaa lieroja ja tonkii karikkeen kätköistä suuria kovakuoriaisia, muita hyönteisiä, etanoita sekä kotiloita. Se pyydystää sammakon tai myyrän ja syö löytämästään linnunpesästä munat, myös raadot kelpaavat sille varsinkin keväällä.

Loppukesällä se vierailee pihoissa ja puutarhoissa popsien maahan pudonneita omenoita, ja karviaisia sekä herukoita suoraan pensaista. Metsissä ja hakkuaukoilla se ahmii mustikoita ja vadelmia, joiden sokereilla se lihottaa itsensä talvehtimiskuntoon. Se vierailee myös viljapelloilla kauraa tai vehnää syömässä.

Pienipiirteinen kulttuurimaisema peltoineen, niittyineen, rehevine metsiköineen ja rantoineen on mäyrälle mieleen. Se lienee aina elänyt suhteellisen lähellä ihmistä, kulkenut öisin nurkissamme, mutta jäänyt silti meille vieraaksi. Siitä ei ole juuri mainintoja kansanperinteessä eikä se esiinny suomaisissa eläinsaduissa. Vanha metsäsika nimitys kertoo kuitenkin, että sen tapa tonkia kariketta kuonollaan oli tuttu ja rinnastui kotoiseen sikaan.

Vaikka tutkimus on kartuttanut tietoa mäyrästä, on se säilynyt monille varsin tuntemattomana eläimenä. Se viettää talvensa pesäluolan uumenissa nukkuen, liikkuu kesäisin öiseen aikaan, eikä hevillä osu ahkerankaan luonnossa kulkijan kohdalle. Sattumakohtaamisia ei minullekaan ole kertynyt kovinkaan montaa, vaikka olen liikkunut vuosikymmeniä parhailla mäyrämailla ja usein hämärissä viirunaamojen tavoin.

Ruokailujälkien ohella mäyrän läsnäolon paljastaa kapeiden, hyvin tallattujen polkujen verkosto, joka yhdistää ruokamaat ja pesät. Pesissä mäyrä viettää suurimman osan elämästään, ja niitä on moniin tarkoituksiin. On vaatimattomia, kiven alle kuopsutettuja päiväpesiä ja vanhojen latojen alusia, sekä vakituisesti asuttuja, moniaukkoisia mäyrälinnoja, joita on käytetty sukupolvien ajan. Niihin naaras synnyttää pentunsa, ja parhailla mäyrämailla niissä voi asustaa kokonainen klaani, jossa voi olla toistakymmentä eri-ikäistä jäsentä. Yleisimmin suomalaiset mäyrät kuitenkin elävät yksittäin tai pariskuntina.

Suuret luolastot on useimmiten kaivettu etelään tai lounaaseen antavaan hiekkarinteeseen, ja niissä voi olla toistakymmentä suuaukkoa. Vuosikymmenten kaivuutyön ansiosta paikalle syntyy kumpu, joka peittää lähipuiden tyvet alleen. Luolaston uumenissa on parissakin kerroksessa käytäviä, poikaskamareita ja lepokammioita, joista joissain mäyrät nukkuvat talviunensa.

Keväällä mäyrien pesillä saattaa nähdä useampia yksilöitä, sillä pennut viettävät ensimmäisen talvensa emon seurassa. Kuvassa naaras nousee kolosta pentujen katsellessa. Kuva Heikki Willamo

Pesän siisteydestä pidetään hyvää huolta. Keväisin ja syksyisin pehmikkeet vaihdetaan uusiin, jolloin asutun pesän tunnistaa ovenpielessä olevasta pehkukasasta. Sammal, heinä ja erityisesti kuivat sananjalat näyttävät olevan viirunaamojen suosiossa. Keväisin näkee, miten niitä on riivitty kasaan laajalta alueelta ja kuljetettu pesän uumeniin.

Asutulla pesällä näkyy melkein aina myös kaivuujälkiä, jotka paljastavat sillä hetkellä käytössä olevat kulkuaukot. Poikkeus sääntöön on pesä, johon naaras on synnyttänyt. Se näyttää asumattomalta aina siihen asti, kun pennut alkavat temmeltää luolan ulkopuolella. Naaras synnyttää yleensä vain joka toinen vuosi, joten pennut saavat viettää ensimmäisen talvensa synnyinpesässään emon seurassa.

Aikoinaan istuskelin alkukesän iltoina niin mäyrien asuttamien autiotalojen liepeillä kuin metsäpesilläkin. Menin paikalle hyvissä ajoin, asetuin jonkinlaiseen näkösuojaan tuulen alapuolelle ja odotin. Kun viimeiset auringonsäteet punasivat puiden latvoja ja lehtokurppa aloitti kierroksensa, koitti mäyrän hetki. Viiruinen pää ilmestyi kolon suulle, kuunteli siinä tovin illan tuoksuja nuuskien ja katosi. Mäyrä oli tarkistanut tilanteen ja ilmestyi kohta huolettomana esiin. Joskus pesässä oli useampi yksilö, ja joskus harvoin ne jäivät hetkeksi paikalle touhuamaan. Useimmiten ne suunnistivat oikopäätä metsään ja katosivat hämärään rivakkaa ravia pistellen.

Lähes metrin mittainen mäyrä tekee ensinäkemältä kömpelön vaikutuksen, mutta paljastaa nopeasti olevansa näätäeläinten sukua. Se on notkea, liikkuu rivakasti ja pysähtyy äkisti tutkimaan jotain löytämäänsä. Kohta se on taas liikkeessä, ravaa joustavin askelin ja säntää tarpeen vaatiessa nopeaan pakolaukkaan.

Väritykseltään mäyrä sulautuu erinomaisesti öiseen metsään.

Sillä on selkäpuolella sekaisin mustia ja vaaleita karvoja, jolloin lopputulos on harmaa, raidallisen oloinen. Alapuoli on tumma ja valkoisessa päässä kulkee kaksi leveää mustaa viirua, joihin pienet tummat silmät kätkeytyvät. Korvien kärjet ovat valkoiset. Joskus syvässä hämärässä touhuavaa mäyrää katsellessa tuntuu, kuin puiden alla liikkuisi pelkkä mustavalkoinen pää.

Mäyrä kulkee kuono maassa etsien ravintoa tarkalla hajuaistillaan. Se onkin aisteistaan tärkein ja ohjaa myös yksilöiden välistä elämää elinpiiriin jätettyjen hajumerkkien muodossa. Myös kuulo on hyvä, mutta näkö todella vaatimaton. Mäyrä havaitsee liikkeen, mutta paikallaan olevia kohteita sen on vaikea hahmottaa.

Heikkonäköisyydestä minulla on oma kokemus. Osuin erään pesäluolan lähelle kevätillan hämyssä ja huomasin mäyrän hieman kauempana. Se lähestyi minua, mutta liikkui jotenkin omituisesti. Samassa tajusin seisovani polulla, jota pitkin se oli tulossa pesän suuntaan. Oivalsin myös syyn outoon liikkumiseen, mäyrällä oli mukanaan komea pallo kuivaa heinää. Se oli siivoushommissa ja kantoi uutta pehmikettä pesäänsä leukansa alla, toisella etutassulla kantamustaan tukien.

Seisoin paikoillani. Olin tuulen alla, ja mäyrä lähestyi minua pientä tuhinaa pitäen. Lopulta se oli vain muutaman metrin päässä. Silloin se äkkäsi minut – tai ainakin jotain epäilyttävää. Se tuijotti hetken, urahti, kääntyi ja katosi pimenevään metsään. Heinämytyn se jätti niille sijoilleen.

Mäyränaaras synnyttää maalis–huhtikuussa useimmiten kaksi tai kolme pentua luolaston uumeniin sisustettuun pesäkammioon. Pennut viettävät pesässä parisen kuukautta, sitten ne alkavat leikkiä pesän edustalla ja kaivella ja repiä sammalia, jolloin hiljaiselta ja elottomalta vaikuttanut paikka paljastuu asutuksi.

Olen aina pysytellyt poissa poikaspesiltä, mutta törmännyt joskus sattumalta hieman varttuneempiin pentuihin. Ne ovat valloittavan näköisiä, kuin pienikokoisia aikuisia, joilla on hapsottavan pörröinen turkki ja hieman liian iso pää.

Iän karttuessa pennut alkavat seurata emoaan tämän öisille retkille.

Koska alle kilometrin päässä koti­oveltani on poikaspesäksi sopiva luolasto, olen koko ajan toivonut, että pihaan ilmestyisi pentue. Toiveet saivat katetta viime kesänä. Pihakamera paljasti muutaman öisen parittelun, ja viivästyneen sikiönkehityksen takia naaraalla olisi nyt pennut pesässään. Viikkoa myöhemmin samainen naaras löytyi kuitenkin kuolleena maantien ojasta, se oli jäänyt auton alle. Tunnistin sen takareiden suuresta arvesta.

Liikenne tappaa paljon mäyriä, mutta yleisin kuolinsyy on nääntyminen talviunen aikana. Varsinkin kevään poikasilla on vaikeuksia kerätä riittävä rasvavarasto, ja yli puolet niistä kuolee ensimmäisenä talvenaan. Olen löytänyt pari mäyränkalloa luolastosta kaivetun hiekan seasta, joten varmaankin myös mäyrävanhukset vaipuvat viimeiseen uneen juuri talven aikana.

Joka kevät olen jännittänyt tuttujen mäyrien kohtaloa. Tulevatko ne taas, vai onko talvi koitunut niiden kohtaloksi. Tätä kirjoittaessani on maaliskuun loppu, ja maa on peittynyt uuteen lumeen. On pyryttänyt kaksi yötä, mutta mäyrä on käynyt kumpanakin lintulaudan alla syömässä. Ensimmäiset jäljet ilmestyivät jo pari viikkoa sitten edellisillä lumilla. Silloin mäyrä oli kolunnut vanhan kanalamme alustan, jota se on joskus käyttänyt päivälepopaikkanaan, syönyt hiukan ja palannut omia jälkiään lähimmän pesän suuntaan. Vielä on liian pimeä kuvaamiseen, mutta on mukava tietää, että ainakin yksi vanhoista tutuista on hengissä.
Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelutyötä!