Meriekologi Alf Norkko sai Uudessa-Seelannissa asuessaan apurahan Ete­lämantereelle sijoittuvaan tutkimukseen. Tuolloin, 2000-luvun alussa, puhuttiin Grönlannin jääpeitteen sulamisesta, mutta Etelämantereella jään hupeneminen ei ollut vielä nopeaa.
Nuoren tutkijan tarkoituksena oli selvittää, miten jään paksuus ja laajuus vaikuttavat meren ekosysteemiin ja ravintoverkkoon. Se selviäisi tutkimalla merenpohjaa sukeltamalla.

Kun lähes viisi metriä paksuun jäähän tehdystä reiästä sukelsi, oli aluksi pilkkopimeää.
”Valoa on kuitenkin sen verran, että näkee kuinka fantastisen hienoa siellä on”, Norkko sanoo. Merenpohja oli täynnä värikästä elämää: meritähtiä, simpukoita, merisieniä. Näkyvyyttä oli 300 metriä.

Tutkijat kuvasivat videoita ja keräsivät näytteitä. Sukellukset piti suunnitella tarkasti, koska alle nolla-asteisessa vedessä ei pystynyt olemaan pitkään. Korkean suolapitoisuuden takia vesi pysyy Etelämantereella nestemäisenä miinusasteissakin. Myös turvallisuus vaati erityisjärjestelyjä. Jäähän piti tehdä varareikiä, jotta sukeltajat pääsisivät varmuudella takaisin jäälle.

”Jos reiässä on 300 kilon painoinen hylje, silloin sieltä ei itse pääse pois.”

Tutkimuksessa selvisi, että kasvikunta ja eliöstö lisääntyvät todella nopeasti, kun jään ohentuessa valon määrä lisääntyy. Vähäiseen valoon tottuneet ekosysteemit eivät kuitenkaan ehdi sopeutua muutokseen ja voivat hävitä.

Vaikean tien kulkija

Teini-ikäisenä Norkko ui kilpaa, ja sukeltamisen hän aloitti 15-vuotiaana.
Kun Norkko opiskeli meriekologiaa Åbo Akademissa, hän meni yliopistoharjoitteluun tutkimusasemalle Ahvenanmaalle. Siellä hän keksi, että sukeltamista voisi hyödyntää opinnoissa.

”Suomessa on perinteitä tutkimussukeltamisessa, mutta sukeltavia tutkijoita ei ollut montakaan.”

Uran alkuvaiheessa hän tutki merenpohjaa. ”Merenpohja heijastaa hyvin luonnon tilaa, koska loppukädessä kaikki valuu merenpohjalle.” Nykyään Norkko keskittyy Suomen rannikon biodiversiteetin ja sitä muokkaavan ilmastonmuutoksen tutkimiseen.

Vaikka hän on harrastanut sukeltamista nuoruudesta lähtien, se ei ole tutkimustyössä keskeistä. Sukeltaminen on työväline, tapa kerätä näytteitä ja saada tietoa merestä.
”Luontoon täytyy mennä samalla tavalla kuin biologi menee tutkimaan metsää”, Norkko sanoo.

Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen tutkimusaseman tutkijat veivät punnittuja rakkohauruja erityyppisiin paikkoihin ja eri syvyydelle merenpohjalle. Parin kuukauden välein sukeltajat kävivät noutamassa rakkohaurut ylös. Niistä otettiin näytteitä ja ne punnittiin. Punnituksessa selvisi, kuinka suuri osa rakkohauruista oli maatunut, mikä kertoi hiilen lisääntymisestä merenpohjassa. Tutkimus tehtiin osana Helsingin ja Tukholman yliopistojen CoastClim -keskusta, jonka johtaja Norkko on.

Hän on omien sanojensa mukaan valinnut vaikean tien. Tutkimustyö sukeltaen vaatii aikaa ja osaamista. Oma keho ja sen liikkeet täytyy hallita pohjan lähellä hyvin, koska muuten näkyvyys ja näytteet voivat mennä pilalle.

”On oltava 10 senttiä merenpohjan yllä koskematta pohjaan ja samalla on otettava pohjasta näytteitä, jotka voivat olla aika painavia.”

Itämeren herkkyyttä ja kauneutta

Norkko on työskennellyt yli 10 viime vuotta professorina Tvärminnen asemalla Hangossa. Sen edustalla ja paikoin muualla Itämeri ei ole niin pahasti rehevöitynyt, koska vesi vaihtuu alueella nopeasti. Muuten Itämeren tilassa ei ole kehumista.
Norkko on nähnyt muutoksen omin silmin.
Kun hän sukelsi Ahvenanmaalla 1990-luvun alussa, meri ei ollut vielä pahasti rehevöitynyt.

”Mutta hyvin lyhyessä ajassa se muuttui, 1990-luvun alkupuolelta 1990-luvun loppupuolelle.”

Norkko kuvaa Itämerta huonosti huuhtoutuvaksi vessaksi. Ravinteita valuu maalta mereen ja vesi vaihtuu Tanskan salmien kautta hitaasti. Rehevöitymistä kiihdyttää ilmaston lämpeneminen. Itämeren lajisto on herkkää, koska murtovedessä on sekä makean että suolaisen veden lajeja.

”Herkkyydessä piilee osa kauneudesta. Meressä on vähän lajeja ja niistä jokaisella on tärkeä rooli ekosysteemissä ja sen toiminnassa.”

Sanotaan, että ihmiskunta tietää enemmän Marsista kuin maapallon meristä.
Norkon mukaan se on totta. Merten keskisyvyys on neljä kilometriä. Niin syvälle voi mennä vain jokunen sukellusvene.

”Siellä on fantastinen maailma, josta ei tiedetä vielä paljon mitään.”

Alf Norkon laji

”Itämerensimpukka, Macoma balthica. Se on aika pitkäikäinen ja sen populaation rakenne heijastaa ekosysteemin tilaa. Se on näkymätön sankari, joka on kaivautuneena merenpohjassa.”