”Se oli ihan tavallisen näköinen. Semmoinen ruskeaksi kuivunut, niin kuin lehdet syksyllä on. Ei sitä voinut tajuta, että se oli niin vanha.”

Ystäväni hymyilee muistolle. Yritän kuvitella, miltä se on tuntunut: pidellä kädessään koivunlehteä, joka on ollut hautautuneena turpeeseen 3000 vuotta. Lehti oli nähnyt jälleen päivänvalon biologian opiskelijoiden kenttäkurssilla Seitsemisen kansallispuistossa.

Jään miettimään. Kasvibiomassan vähäinen hajoaminen ja siitä syntyvä turpeen kerrostuminen on kaikille soille yhteinen piirre. Luontaista suon kehitystä voidaan tutkia turvekerroksia analysoimalla, eli soiden historia tunnetaan hyvin. Soista voisi olla hyvä aloittaa. Myydäänköhän K-Raudassa turvekairoja?

Mikä ihmeen luontotyyppi?

Luontotyyppien uhanalaisuus arvioitiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. Silloin Suomi pilkottiin lähes 400 erilliseen luontotyyppiin, eli alueeseen, jolla vallitsee samankaltaiset ympäristötekijät ja eliöstö. Uhanalaisiksi näistä arvioitiin hieman yli puolet – etenkin monet perinnebiotoopit, metsätyypit ja suot.

Esimerkiksi kaikki kedot ja hakamaat sekä tammilehdot arvioitiin äärimmäisen uhanalaisiksi, eli ne ovat vaarassa kadota Suomesta. Vähiten uhanalaisia luontotyyppejä on tuntureilla, kallioilla ja kivikoissa. Seuraava luontotyyppien uhanalaisuusarviointi valmistuu parin vuoden sisällä.

”Ei sitä turvetta aina tarvitse tutkia”, opastaa ympäristöneuvos Eero Kaakinen. ”Soiden muutoksia voi päätellä myös veden määrästä ja kasveista. Jos avovettä eli rimpiä näkyy vähän ja varpukasveja sekä tupasvillaa aikaisempaa enemmän, on tyypillinen avosuo kuivumassa. Mänty- tai koivutaimikko on jo selvä merkki metsittymisestä.”

Kaakisella on takanaan pitkä ura luonnonsuojelun parissa. Hän on parhaillaan käynnissä olevan Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin suoryhmän puheenjohtaja. Arviointi tehdään nyt toista kertaa, ja se valmistuu parin vuoden päästä.

”Suot olivat ensimmäisessä arvioinnissa vuonna 2008 yksi uhanalaisimmista luontotyyppiryhmistä. Eniten uhattuina ovat rehevimmät letot, korvet ja maankohoamisrannikon suot”, Kaakinen kertoo.

Muutos sekin. Huomaan jo alkumetreillä, että luonnon muutosnopeutta ei voi ajatella ilman ihmistä. Uhanalaisimmat luontotyypit kielivät yleensä rajuimmista ihmisen aiheuttamista muutoksista.

Kymmenistä kymmeneentuhanteen

Soiden uhanalaistuminen on sittemmin hidastunut. Syy siihen voi olla, että suurin osa Etelä-Suomen soista on jo ojitettu. Ojitusten vaikutusta kasvillisuuteen on tutkittu Suomessa jo vuosisadan ajan.

”Ojituksen jälkeen rehevien soiden vaateliaat kasvit, esimerkiksi lettovilla ja keltasara, häviävät ensin. Kestää parikymmentä vuotta, että ojikko muuttuu turvekankaaksi. Tällöin biomassan tuotannon painopiste siirtyy turpeesta suurelta osin puustoon”, Kaakinen selittää.

Mutta onhan meillä myös ojittamattomia soita. Millainen niiden muutosvauhti voisi olla?

”Suomen vanhin suo voisi olla iältään noin 10 000 vuotta. Se löytyisi todennäköisesti jostain Itä-Suomesta, missä maa paljastui ensimmäisenä jääkauden jälkeen”, Kaakinen uumoilee.

Luonnontilaiset suot kuuluvat Suomen perusolemukseltaan vähiten muuttuviin ympäristöihin. Kuvassa suojeltu suo, jota kaivoshanke kuitenkin uhkaa. Lintuinventoija ja iso rimpi, Viiankiaapa, Sakatti Sodankylä kesäkuu 2016. Kuva Jorma Luhta / Leuku

Luontaisessa suon kehityksessä turvekerros paksunee ja samalla suo karuuntuu. Suotyyppi muuttuu samalla hitaasti toiseksi, mutta muutos kestää tuhansia vuosia. Ilmastonmuutoksen myötä karummat keidassuotyypit valtaavat alaa pohjoisen ravinteikkaimmilta aapasoilta, mutta tämäkin muutos on hidas, satoja vuosia. Ja suo säilyy suona, jos ihmiskäsi ei siihen koske.

Suomesta voi siis löytyä soita, jotka ovat olleet lähes koko jääkauden jälkeisen ajan suurin piirtein ennallaan. Vaikuttavaa.

Kairaan verkosta lisää tietoa soista. Opin, että suon ja metsän välinen raja on kirjaimellisesti veteen piirretty. Huomattava osa soista, kaikki korvet ja rämeet, ovat puustoisia ja muistuttavat metsiä, vaikka puut kasvavatkin turvemaalla. Metsät voivat kymmenien tai satojen vuosien mittakaavassa muuttua luontaiseksi soiksi ja päinvastoin.

Miten määritellä luonnon muutosnopeutta, kun jo eri ympäristöt on vaikea erottaa toisistaan?

”Se on hyvin hankalaa”, vahvistaa metsäekologian professori Jari Kouki Itä-Suomen yliopistosta. ”Lisäksi puhuisin aika varovasti keskiarvoista. Esimerkiksi Etelä-Suomessa metsä pääosin palautuu metsäpalon tai myrskyn jälkeen vajaassa sadassa vuodessa. Pohjoisessa puurajan tuntumassa palautuminen voi joskus kestää satoja vuosia.”

Monien muutosten metsä

Kouki, joka johtaa metsäluontotyyppien uhanalaisuustarkastelua, näkee metsät monia muita elinympäristöjä dynaamisempina.

”Metsien osalta muutosvauhdin arvioinnin tekee vaikeaksi se, että luontainen puuston ikääntyminen eli sukkessio kuuluu metsän olemukseen, eikä sen erottaminen ihmisen aiheuttamista muutoksista aina ole helppoa. Tunturit, suot ja makeat vedet ovat paljon vakaampia ympäristöjä luontaisesti kuin metsät”, Kouki summaa.

The limit of Litokaira wilderness, Pudasjärvi 1990
Litokairan suojelualueen raja, Pudasjärvi 1990. Aikanaan kansallispuistoksikin ehdotetun alueen metsät on paljolti hakattu, ja maakin muokattu. Suursuo on säilynyt. Kuva Jorma Luhta / Leuku

Muutamia vuosikymmeniä kestävän ikääntymisen ja uudelleenkasvun lisäksi metsissä on meneillään myös hitaampia muutoksia. Monet karut ja kuivat kangasmetsät rehevöityvät lisääntyneen typpilaskeuman seurauksena. Muutos tapahtuu kymmenien vuosien, korkeintaan sadan vuoden aikajänteellä.

”On myös epäilty, että kaskiviljelys ja siihen liittyvä metsien ahkera polttaminen 100–400 vuotta sitten olisi köyhdyttänyt maaperää, ja osa nykyisestä metsien rehevöitymisestä olisikin palautumista siitä. Tätä on kuitenkin hyvin vaikea osoittaa toteen”, Kouki kertoo.

Suomen metsät myös hiipivät ilmaston lämmetessä hiljalleen kohti pohjoista. Nyt nähtävissä oleva muutos on vielä osin jääkauden jälkeistä lämpenemistä, joka luontaisena jatkuessaan veisi satoja, ehkä tuhansia vuosia. Muutosvauhti kuitenkin kiihtyy. Suomen tumman totiset havumetsät vaihtuvat lehtipuiden heleään vihreään.

”Raflaavimmissa malleissa pähkinäpensasta on ennustettu löytyvän sadan vuoden sisällä koko Suomesta. Mutta ennusteissa on tietysti paljon epävarmuutta, ja eniten puulajikoostumukseen vaikuttaa joka tapauksessa metsänhoito”, Kouki muistuttaa.

Katse kuolemaan

Palataan hieman ajassa taaksepäin. Jääkauden jälkeen Suomeen levittäytyivät lehti- tai mäntymetsät, joista lehtipuut korvautuivat hitaasti kuusella ilmaston kääntyessä lauhemmaksi noin 6000 vuotta sitten. Periaatteessa meillä siis voisi olla luontaisesti uudistuvia metsiä noilta ajoilta saakka. Mutta vain periaatteessa.

Metsien hakkuut ja kaikenlainen metsänhoito nimittäin näkyvät Suomen metsissä lähes joka puolella. Monen suomalaisen on jo vaikea hahmottaa, miltä luonnontilainen metsä näyttää.

Monen suomalaisen on jo vaikea hahmottaa, miltä luonnontilainen metsä näyttää.

”Älä katso elävää puustoa, vaan seuraa kuolemista”, Kouki neuvoo. ”Monipuolisesti kuollutta puustoa lahoamisen eri vaiheissa kertoo luonnontilaisesta tai sen kaltaisesta metsästä.”

Talousmetsien päätehakkuu tehdään perinteisesti 60–150 vuoden välein. Metsälain viimeisimmän uudistuksen myötä puustoa voi nykyään hakata vieläkin nuorempana. Kiertoajan nopeutuessa varttuneiden, sulkeutuneiden talousmetsien lajisto kärsii. Linnuista esimerkiksi töyhtö- ja hömötiaisen on jo havaittu vähentyneen, ja nämä tavalliset metsälajit ovat nyt uhanalaisia.

”Jos puusto toisaalta kasvaa nopeammin rehevöitymisen ja lämpenemisen seurauksena, muutos ei ole yhtä radikaali – metsän ikäluokkajakauma muuttuu, mutta puuston kokoluokkajakauma ei. Keskeistä metsälajien kannalta on se, miten laajoilla pinta-aloilla hakkuukierto nopeutuu ja miten voimaperäisesti hakkuut toteutetaan”, pohtii Kouki.

Vanhimmat metsien suojeluyritykset toteutettiin 1800-luvun alkupuoliskolla. Suomen ensimmäiset kansallispuistot puolestaan perustettiin vuonna 1938. Lähes kaikki Etelä-Suomen suojelualueet ovat ennen suojelua olleet jonkinasteisessa talouskäytössä. Ja jos jokin suojeltu metsäalue olisikin vielä noilta ajoilta koskematta, se olisi silti rehevöitymisen ja kiihtyvän ilmastonmuutoksen kourissa. Alan ymmärtää Koukin näkemystä nopeasti muuttuvista metsistä.

Havumetsien yhdestä peruslinnusta töyhtötiaisesta on tullut uhanalainen, kun ihminen on muuttanut metsiä, ja esimerkiksi sen pesäpaikkoina suosimat lahopökkelöt ovat vähentyneet. Kuva Hannu Hautala / Leuku

Havumetsien yhdestä peruslinnusta töyhtötiaisesta on tullut ihmisen aiheuttaman metsien muuttumisen takia uhanalainen.

Levoton rantasauna

Mieleen kohoaa äkkiä suomalainen kuriositeetti, maankohoamisrannikon luonto. Eikös Perämerellä nouse metsittyvää maata merestä hirmuista tahtia? Suoritan muutaman laskutoimituksen ja saan tulokseksi, että nopeimmillaan maa kohoaa 50 vuodessa vain hieman alle puoli metriä.

Tutkija Terhi Ryttäri ja suunnittelija Ninni Mikkonen Suomen ympäristökeskuksesta etsivät Hankoniemen rannan suola-arhojen joukosta harvinaista otakilokkia. Hyvin säilyneellä hiekkarannalla kasvillisuusvyöhykkeet erottuvat selvästi. Kuva: Saija Kuusela

Rannan jyrkkyydestä riippuen muutokset voivat silti olla melkoisia.

”Onhan se hauska huomata, että joskus kauan sitten rantaan rakennettu sauna onkin nykyään 200 metrin päässä vedenrajasta. Maankohoaminen myös nostaa esiin uusia kiviä, joten Perämeren väylillä saa veneilijä olla tarkkana”, Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija Terhi Ryttäri kertoo.

Nettiä tutkiessani huomaan, että maankohoamisrannikon metsät on luokiteltu uhanalaisimpien luontotyyppien joukkoon. Hetkinen… eiväthän ne siinä yhteydessä edes lukeudu metsiin!

”Maankohoamisrannikon metsät kuuluvat uhanalaisuustarkastelussa rannikkoluontotyyppeihin”, vahvistaa Ryttäri.

Maankohoamisen lisäksi rannikolla mylläävät luonnon omat rantavoimat. Ahtojäät siirtelevät isoja kivenlohkareita talven aikana. Kunnon myrsky voi muuttaa rannan muutamassa tunnissa, kuten Kaunissaaressa itäisellä Suomenlahdella joitakin vuosia sitten.

”Merivesi oli silloin kaksi metriä normaalia korkeammalla. Myrskyn jälkeen rantakivikko löytyi kaukaa metsästä. Paikalliset kertoivat, että kymmeniä vuosia paikoillaan ollut rantasauna oli samassa myrskyssä ajelehtinut merelle”, Ryttäri kuvailee.

Mössöä, ruusua ja ruovikkoa

Myös ihmisen aiheuttamat muutokset ovat rannoilla hengästyttävän vauhdikkaita. Aiemmin laidunnetut rantaniityt ruovikoituvat umpeen 5–10 vuodessa, kun eläimet eivät enää pidä kasvillisuutta kurissa. Itämeren rehevöityminen ja ilmaston lämpeneminen nopeuttavat muutosta.

Levät ovat yksi rannan muutoksen mittari. Pelkkä rakkolevä kertoo terveestä merestä, mutta runsas rihmalevä kielii rahevöitymisestä. Hankoniemi. Kuva: Saija Kuusela

”Rehevöityneen meren rihmalevämössö kertyy rannoille patjaksi, johon kasvillisuus pääsee tarttumaan. Uhanalaisiksi luokitellut Itämeren hiekkarannat umpeutuvat tällä tavoin, jos rantavoimat eivät puhdista niitä. Puhdistukseen tarvitaan hyvä jäätalvi, ja jäidenlähdön aikaan sopiva myrsky, joka riipii rannan taas kasvillisuudesta paljaaksi”, Ryttäri kertoo.

Ilmastonmuutos lisää sateisia talvia. Sateen myötä ravinteita valuu entistä enemmän mereen, eikä lämpiminä talvina synny riittävän hyvää jääpeitettä, joka siivoaisi rannan. Itämeren suojelutyön edistymistä ja ilmaston viilenemistä odotellessa rantojen siivoamista voi tehdä myös käsipelillä, vaikka se työlästä toki onkin.

”Kantaa pois levämössöä, rajoittaa ruovikon leviämistä, siivota pois roskia ja kurittaa kurtturuusua, joka on rannoille kuulumaton vieraslaji”, luettelee Ryttäri. ”Toki ruovikkokin on yksi rantojen luontotyyppi, mutta se ei kuulu joka paikkaan. Kivisillä rantaniityillä tulisi kesäisin näkyä ruovikon sijaan monilajinen kukkaloisto.”

Mammuttien jalanjäljissä

Rantaniityillä parasta hoitoa olisi aina laidunnus. Ehkä ne siksi on uhanalaisuustarkastelussa laitettu perinnebiotooppien eli niittyjen, laitumien ja hakamaiden joukkoon. Aavistelen, ettei perinneympäristöjen pitäisi ollenkaan päästä mukaan kilpailuun Suomen luonnon äärimmäisimmistä muutosvauhdeista. Eivätkös ne ole täysin ihmisen luomia ympäristöjä?

Espoon Nuuksion niityllä kohtaamaani Metsähallituksen suojelubiologi Katja Raatikaista kysymykseni hymyilyttää.

”Avoimia niittyjä ja ketoja syntyi luontaisesti jääkauden jälkeen muun muassa mammuttien ja hirvieläinten vaikutuksesta. Myöhemmin karja otti näiden suurten laiduntajien roolin”, Raatikainen opastaa.

Metsähallituksen suojelubiologi Katja Raatikainen tutkii perinnebiotoopin kuntoa laskemalla kasvillisuusruudun lajiston tarkkaan. Kuva: Saija Kuusela

”Vuodesta toiseen jatkuva, kevyt häiriö voi tuottaa itse asiassa aika pysyvän perinnebiotoopin.”

Olen ällistynyt. Jossain, yhä laidunnettuna tai niitettynä, saattaa siis piileskellä jopa tuhansia vuosia vanha perinnebiotooppi. Todennäköisempää olisi kuitenkin puhua sadoista vuosista. Vanhimmat tiedot perinnebiotooppien laidunhistoriasta ulottuvat 1500-luvulle.

”Laidunnuksen lisäksi niityiltä kerättiin rehua talteen talveksi, usein niittämällä, mutta etenkin saaristossa myös lehdestämällä. Ne laitumet, jotka niitettiin, saattoivat usein toimia vielä laitumina niiton jälkeen. Laidunnuksen ja niiton yhdistelmä olisikin huippuhyvä perinnebiotoopin hoitokeino”, Raatikainen kertoo.

Laidunnus köyhdyttää maaperää eli poistaa siitä ravinteita ja varjostavaa kasvillisuutta. Näin niukkoihin ja avoimiin oloihin sopeutuneet niittyjen ja ketojen lajit pääsevät voitolle kasvien välisessä kilpailussa. Entä mitä tapahtuu, jos perinnebiotoopin häiriö häviää? Kasvaako paikalle metsä?

”Kyllä. Korkeat heinät valtaavat alaa ja alkavat lahotessaan kerryttää maahan ravinteita. Puut pääsevät taimettumaan ja tukahduttavat valoa kaipaavien niittykasvien kasvua”, Raatikainen kuvailee.

Muutoksen luontainen vauhti riippuu kasvupaikasta ja maaperän ravinteisuudesta; se voi kestää muutamista vuosista kymmeniin vuosiin.

Niukkuuden ylistys

Perinnebiotoopit ovat Suomen uhanalaisin luontotyyppiryhmä. Niillä elelee myös kolmannes Suomen uhanalaisista lajeista. Yritän ymmärtää, miten lehmien tallaamat niityt voivat ylläpitää sellaista lajimäärää. Mikä niistä tekee niin erityisen?

Syynä on jatkuva muutos, joka on hyväksi myös monimuotoisuudelle.

”Laidunnus on luontaisesti mosaiikkimaista ja eri laiduneläimet syövät vähän eri tavoin. Esimerkiksi nauta syö laitumella tasaisemmin eri paikoista kuin lammas, joka napsii kukat ensin. Niityllä on aina myös paikkoja, joihin eläimet eivät jostain syystä juuri koske”, selittää Raatikainen.

Maiseman avoimuus kielii hyvin säilyneestä perinnebiotoopista. Nuuksio, Kattila. Kuva: Saija Kuusela

Monotonisen näköinen niitty onkin siis oikeastaan monien kasvilajien vaihteleva tilkkutäkki. Usein täkkiin mahtuu paljaita maalaikkuja, joihin voi siemenpankista itää pitkäänkin uinuneita lajeja. Hyvälaatuisen perinnebiotoopin tunnistaa kaikille tutuista lajeista: purppuranpunaisena kukkivasta ketoneilikasta, kissan- ja hirvenkelloista, ahomansikasta ja päivänkakkarasta. Hyvä merkki ovat myös lukuisat lentävät hyönteiset ja perhoset, esimerkiksi kulta- ja sinisiivet. Harvinaisempia löytöjä ovat saunio- ja ketonoidanlukko.

”Ketonoidanlukkoja on tänä vuonna esimerkiksi Nuuksion Kattilassa todella runsaasti”, iloitsee Raatikainen, mutta vakavoituu sitten: ”Nykyinen yltäkylläisyyden aika ei suosi niittykasveja. Nyt olisi viimeinen hetki toimia, jotta perinnebiotoopit säilyisivät.”

Säilymisen suurin uhka on maatalouden tehostuminen ja laidunnuksen väheneminen. Rehevöitymisen ja ilmaston lämpenemisen tuttu yhtälö nopeuttaa muutosta myös perinnebiotoopeilla. Raatikainen on nähnyt sen omin silmin.

”Muutos on ollut hämmästyttävän nopea, ja se kiihtyy koko ajan. Kymmenessä vuodessa tuoreemmat niityt kuusettuvat ja kalliokedoille ilmestyy männyn taimia”, hän toteaa.

Kalliolle, kukkulalle

Istahdan niityn keskellä nököttävälle kivelle syömään eväitä. Mittaan kilpailijoiden välitulokset: pitkäikäisimmän luontotyypin kärkisijaa pitää hallussaan ojittamaton suo, kun taas nopeimpien muutosten sarjassa voitosta kilpailevat rannat ja perinnebiotoopit. Olenkohan unohtanut jotakin? Kysyn Raatikaiselta, mikä olisi hänen veikkauksensa pysyvimmän luontotyypin tittelin haltijaksi.

”Ojittamaton suo voisi olla… tai ehkä kivikko”, Raatikainen pohdiskelee.

Lasken käteni auringon lämmittämälle kivelle. Jättikö jäätikkö tämän kiven tähän? Sen kylkeen kasvoi jokunen sinnikäs jäkälä, minkä jälkeen se on kököttänyt aloillaan. Mutta onko tässäkin tilanne muuttumassa? Onko meillä Suomessa uhanalaista kivikkoa? Nostan luurin ja näppäilen jälleen uuden asiantuntijan numeron.

”Avoimet, laakeat kalkkikalliopinnat ovat Suomen uhanalaisin kallioluontotyyppi. Mutta kyllä muillakin kallioilla on havaittavissa muutoksia, etenkin umpeenkasvua”, erikoistutkija Tytti Kontula Suomen ympäristökeskuksesta kertoo.

Etelä-Suomen upeimmat kalkkikalliot tuhottiin louhimalla jo satoja vuosia sitten.

Muutos näkyy vaikkapa sammalissa.

”Ne lajit, joilla on kasvupotentiaalia ottaa ilo irti lisääntyvästä hiilidioksidista ja pitkästä kasvukaudesta voivat jyrätä hidaskasvuisemmat lajit.”

Kontulalla on kallioista kivenkovaa osaamista. Hän on myös meneillään olevan luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin päätutkija, joten etenkin ihmisen aiheuttamat äkilliset luonnonmuutokset hän tuntee hyvin.

”Etelä-Suomen upeimmat kalkkikalliot tuhottiin louhimalla jo satoja vuosia sitten. Suuri osa kalkkikallioista on niin pieniä, usein vain muutamia neliömetrejä, että jo kottikärryllinen multaa voi tuhota koko elinympäristön. Niitä siis tuhoutuu myös vahingossa”, Kontula kuvailee.

Kalliot ja kivikot muuttuvat myös luontaisesti, mutta hyvin hitaasti. Jääkauden jälkeinen maankohoaminen on nähtävissä myös kallioilla.

”Jos vedetään linja Lounais-Suomesta Keski-Suomeen, näkyy kallioiden kasvillisuudessa sukkessiosarja: paljaasta kalliosta jäkälien ja sammalten kautta putkilokasveihin ja puustoon. Tämä muutos kestää tuhansia vuosia”, Kontula kertoo.

Rantojen tapaan myös kallioilla on ollut luontainen siivousvoimansa: tuli. Metsäpalot ovat todennäköisesti polttaneet kallioiden kasvillisuuden aika ajoin ja ylläpitäneet avoimuutta. Kontula arvioi, että näitä muutoksia mitataan satojen vuosien mittakaavassa.

Pöydänkokoisia järkäleitä

Alan pikkuhiljaa ymmärtää tehtäväni valtavuuden. En esimerkiksi ole vielä edes vilkaissut kohti vesiympäristöjä, vaikka sisävedet peittävät Suomen pinta-alasta yli kymmenen prosenttia. Pistän toivoni Kontulaan: missä lepää Suomen pysyvin maapala?

Hitaita muutoksia metsästettäessä kääntäisin katseen pohjoiseen, jossa tuottavuus on pienempää.

”Kallioympäristöistä muuttumattomimmat löytyvät tuntureiden kallioilta ja kivikoista”, Kontula toteaa.

Mieleen nousee saman tien kuva pakkasen rapauttamasta kivikosta, rakasta. Niitä löytyy eniten Lapin tuntureilta ja vaaroilta. Ilmastonmuutoksen myötä tunturialue kuitenkin kutistuu, kun männyn esiintymisen raja nousee pohjoisemmaksi. Miksi tuntureiden kivikot eivät kasva umpeen kuten etelän kalliot, perinnebiotoopit ja rannat?

Salmikuru Käsivarressa on yksi Suomen hienoimmista rakkakivikoista. Kiviä on pienistä pöydänkokoisiin asti. Jorma Luhta / Leuku

”Hurjimmat rakkakivikot ovat pöydänkokoisia lohkareita. Tällainen avoin louhikko ei yksinkertaisesti sisällä tarvittavaa määrää maaperää puille. Kivien pinnan jäkälälajisto voi toki hitaasti muuttua, mutta ihmisen silmään rakka tulee näyttämään rakalta vielä kauan”, Kontula vakuuttaa.

Tunnen, että maaliviiva on lähellä. Punnitsen kädessäni suosta kaivettua koivunlehteä ja rakkakivikon lohkaretta.

Luontaisesti sekä koskemattomat suot että tuntureiden rakkakivikot muuttuvat hyvin hitaasti. Yritän kuvitella aikajännettä, jolla rakkakiven pinta hapertuu, painuu mikroskooppisen pienille kuopille ja sallii uusien jäkälälajien kiinnittymisen. Päätä huimaa.

Toisaalta on selvää, että soita kohtaan on enemmän käyttöpaineita – ne tallautuvat kivikkoja herkemmin talouden suurien saappaiden alle. Rakkakivikot taas eivät ihmistä juuri kiinnosta.

Ojennan pokaalin rakkakivikoille.