Muiston ja unohduksen maa - voiko lähiluonto kukoistaa siellä, missä ihmiset nukkuvat viimeistä untaan?
Tämä on ilmaisnäyte Suomen Luonnon maksullisesta sisällöstä. Lukemalla Suomen Luontoa opit tuntemaan luontoa ja ymmärtämään ympäristöongelmien taustoja. Ryhdy tilaajaksi tästä ja valitse luotettava luontomedia! > Kaikki tuottomme käytetään Suomen luonnonsuojeluliiton työhön kotimaisen luonnon puolesta.Ilmaisnäyte
Ei ole itsestään selvää, että elollisen olennon täytyy kuolla.
Kuoleminen on kehittynyt evoluutiossa, koska se on hyödyllistä elämälle. Kuolema uudistaa kudoksia, luo monimuotoisuutta ja synnyttää tyhjää tilaa.
Päättymätön elämä olisi itse asiassa epäedullista ihmiselle ja monille muille eliölajeille.
Ajatuksen esitti alun perin saksalainen evoluutiobiologi August Weismann vuonna 1889. Viime keväänä sen nosti luennossaan esiin suomalainen ekologi ja evoluutiobiologi, Oxfordin yliopiston tutkijatohtori Aura Raulo.
Kuolleet ovat olleet Raulolle tärkeitä lapsuudesta asti. Raulon isällä oli tapana viedä hänet Helsingin Hietaniemen hautausmaalle etsimään kirjailijoiden hautoja.
”Meillä oli mukana heidän kirjojaan, joista sitten luimme otteita haudoilla. Minä rakastin sitä, se oli ihana traditio.”
Kuolema ei siis biologian näkökulmasta ole väistämätön seuraus elämästä. Välttämättömyys ei ole myöskään ihmisten tapa koota ja kaivaa ruumiit hautausmaalle.
Hautaaminen on kulttuurissa kehittynyt perinne ja hengellinen rituaali, jolla on monia ekologisia seurauksia.
”Usein puhutaan ekologiasta ja ekosysteemeistä irrallaan kulttuureista, vaikka kulttuurit ovat täysin riippuvaisia ekosysteemeistä, jotka taas rakentuvat kulttuurien päälle ja lomaan. Hautausmaat ovat tästä hyviä esimerkkejä”, Raulo pohtii.
Hautaaminen on kulttuurissa kehittynyt perinne ja hengellinen rituaali, jolla on monia ekologisia seurauksia.
Voiko lähiluonto kukoistaa siellä, missä ihmiset nukkuvat viimeistä untaan? Lähdetään katsomaan.
Ihmisten rauhaa
Viileän yön jälkeinen kaste hiipii iholle, kun käyskentelemme Helsingin Hietaniemen hautausmaalla aluepuutarhuri Petteri Sollon kanssa.
Suomen kulttuurihistoriallisesti tärkeimmällä hautausmaalla on maanantaiaamuna hiljaista. Vain muutamia ihmisiä tulee vastaan, ja hekin näyttävät olevan läpikulkumatkalla.
Sollo on työskennellyt Hietaniemessä 30 vuotta.
”Tämä on turistinähtävyys. 95 prosenttia kävijöistä on muita kuin omaisia.”
Sillä, että väkeä käy aamusta iltaan, on tietenkin vaikutuksensa alueen luontoon. Sollon mukaan monet eläimet näyttävät tottuneen ihmisiin.
Hän kertoo, että hautausmaalla näkee päivittäin kettuja ja kärppiä. Kerran Sollo näki kolme kärpänpoikasta juoksentelemassa hautaa ympäröivällä kettingillä.
Jokainen Hietaniemessä kierrellyt lienee huomannut oravat. Kauriita ja hirviäkin käy välillä. Villikanit ja rusakot ovat houkutelleet alueelle petoeläimiä.
Ohitamme haudan, jonka edustalta varis nyhtää kukkaistutusta irti.
”Jos kuusen ympärillä on paljon variksia, voi olla melkein varma, että siellä on huuhkaja.”
Hautausmaan puissa lymyilee myös uhanalaisia liito-oravia. Sollo ei ole onnistunut näkemään niitä, mutta papanoita on löytynyt.
Sukuhaudan vieressä kasvaa saniaisia. Aivan kuin luonto olisi verhonnut vainajat suojelukseensa.
Hietaniemen ja Lapinlahden luontoa ja sen myötä myös liito-oravan elinpiiriä uhkaavat nyt Taivalsaaren kylpylähotellihanke ja Jätkäsaaren satamatunnelin rakentaminen. Hautausmaa on jäämässä rakennusprojektien puristuksiin. Sollo toteaa, että alue on jo valmiiksi vilkkaan Mechelininkadun ja Länsiväylän välissä.
”Silloin, kun hautausmaa perustettiin, tämä oli metsäaluetta. Kaupunki on kasvanut tähän ympärille.”
Päälle päin Hietaniemi näyttää rauhalliselta lähiluonnon saarekkeelta keskellä kaupungin vilinää. Täällä tavoittaa saman sisäisen rauhan kuin metsässä kävellessä.
Hautausmaat ovat kuitenkin ihmisiä varten ja niiden rauha on ihmisten rauhaa. Alueiden hoidossa moni asia häiritsee muita lajeja.
Yksi niistä on ruohonleikkuu. Hietaniemen uudempi, 1930-luvulla perustettu alue koostuu tuon ajan hengen mukaan ruutukaavasta ja nurmikentistä. Sollo myöntää, että malli vaikeuttaa luonnon monimuotoisuuden vaalimista.
Haudankaivajan painajainen
Helsingiuksen sukuhautaa peittää sateen jäljiltä kostea sammalmatto. Vieressä kasvaa saniaisia. Aivan kuin luonto olisi verhonnut vainajat suojelukseensa.
Olemme tulleet Hietaniemen vanhaan osaan, jonne ensimmäiset haudat on kaivettu 1830-luvulla. Täällä ruutukaava katoaa ja muistomerkit seisovat sikin sokin enemmän tai vähemmän vinossa.
Alueella on paljon vanhoja reunakivihautoja, joilla ei ole voimassa haudanhoitosopimusta. Aikaisemmin sopimuksettomatkin haudat leikattiin pari kertaa vuodessa. Hautojen ja välien leikkaamatta jättäminen on kuitenkin tärkeä keino tukea luonnon kotiutumista hautausmaalle.
”Viime vuosi oli ensimmäinen, kun niihin ei koskettu ollenkaan kesän aikana”, Petteri Sollo kertoo.
Hoidon kevennys on poikinut palautetta omaisilta.
”Viikoittain tulee puheluita, että naapurissa on ruma hauta, tehkää sille jotain.”
Jos hoidosta ei ole maksettu eivätkä omaiset itse hoida hautaa, puutarhurien ei tarvitse sitä tehdä.
Suurella, 27 hehtaarin hautausmaalla löytyy lähiluonnon suojeluun toki sellaisiakin keinoja, jotka eivät herätä voimakasta muutosvastarintaa. Sollo esittelee Lapinlahden rantaan kasvatettua rinneniittyä. Hautausmaan reunaa kulkevan kevyen liikenteen väylän molemmin puolin kasvaa heinää ja päivänkakkaroita.
”Ennen nämäkin piti leikata joka viikko.”
Viimeisten vuosien aikana hautausmaalle on jätetty pystyyn lahoamaan kaadettujen puiden kantoja. Osa niistä on metrien korkuisia, osa lyhyitä tynkiä.
Yhdestä, kuulemma 15 vuotta sitten kaadetusta, ovat jo kaarnat irronneet. Täällä lahopuuta ei sovi jättää maahan makaamaan. Kannot korvaavat maapuuta hyönteisten ja hajottajien elinympäristönä.
Sollo kertoo, että hautausmaan rekisterissä on parituhatta puuta. Istutuksissa katsotaan tulevaisuuteen ja huomioidaan ilmaston lämpeneminen. Siksi Hietaniemeen on tuotu muun muassa pyökkiä.
”Se viihtyy täällä vielä 50 vuoden päästä.”
Välillä puita joudutaan kaatamaan hautojen tieltä. Pakkotilanteita tulee varsinkin silloin, kun omaiset haluavat arkkuhautauksen vanhalle puolelle.
”Onhan tämä tämmöinen haudankaivajan painajainen, kun pitäisi tuonne keskelle lähteä tekemään hautapaikkaa”, Sollo osoittaa tiiviisti täytettyä hautakorttelia.
Joskus puistakin voi tulla muistomerkkejä. Eräällä vanhalla haudalla ei enää ole hauta- eikä reunakiviä. Vain valtava vaahtera seisoo paikallaan ikiaikaisena.
Elämää maan alla
Millainen ekosysteemi rakentuu hautakumpujen uumenissa? Sademetsissä monimuotoisuus on näkyvillä, mutta Suomen boreaalisella havumetsävyöhykkeellä valtaosa biodiversiteetistä on maan alla, erilaisten lahottajien yhteisöissä.
1800-luvulla ihmiset haudattiin arkuissa. Nykyään arkkuhautauksia on vain murto-osa, esimerkiksi Hietaniemessä yksi tai kaksi viikossa.
Tuhkaus yleistyy, ja Aura Raulon mukaan se on ympäristön kannalta hyvä asia.
Arkuilla on silti merkityksensä maanalaiselle elämälle, Raulon mukaan jopa suurempi kuin maatuvilla kehoilla.
Lahopuu on pohjoisilla leveysasteilla kaikkein suurin monimuotoisuuden ylläpitäjä. Puu koostuu monimutkaisista molekyyleistä ja sen hajoamisessa on useita vaiheita, joihin erilaiset sienet, hyönteiset ja bakteerit ovat erikoistuneet.
”Puun lahottaminen on aikamoinen homma, joka vaatii kirjon erityisosaajia. Ihminen koostuu puuhun verrattuna helposti pilkottavista rakennuspalikoista.”
Arkku lahoaa noin 30 vuodessa niin, että samalle paikalle voi haudata uudestaan. Vainaja on muuttunut mullaksi jo paljon aikaisemmin.
Raulon mielestä on hienoa, että hautausmailla on alettu kiinnittää huomiota monimuotoisuuden edistämiseen. Asiat voisi silti tehdä paljon paremminkin. Vaikka samalla ajatuksella kuin monet ihmiset nykyään hoitavat – tai ovat hoitamatta – puutarhaansa.
”On muotia jättää nurmikko leikkaamatta ja antaa puutarhan ketoutua. Se olisi hautausmaillakin helppo keino suojella uhanalaisia ketoympäristöjä.”
Jokainen valmistautuu kuolemaan
Hautausmaat ovat olemassa eläviä varten. Varaamme paljon tilaa kuolleille, vaikka he eivät sitä itse tarvitse.
Hautausmaat ovat olemassa, koska me ihmiset ajattelemme kuolemaa. Meistä jokainen tietää kuolevansa ja valmistautuu siihen koko elämänsä.
Aura Raulon mukaan voimme olettaa, että muut eläimet eivät ajattele kuolemaa yhtä paljon kuin ihmiset.
Ennen kaikkea hautausmaat ovat olemassa muistamista varten. Elävät käyvät haudoilla tapaamassa ja muistelemassa edesmenneitä omaisiaan.
Hautausmaalla onkin läsnä muistamisen ja unohtamisen välinen ristiriita. Toisaalta laskemalla omainen maan syliin hänen annetaan mennä. Toisaalta hänen muistonsa halutaan säilyttää.
Luonnon kannalta ongelmallista on kulttuurimme tapa muistaa vainajaa särmäämällä hautaa ja kitkemällä siitä viimeinenkin rikkaruoho. Haudan hoitamatta jättäminen on paitsi laitonta, tulkitaan myös helposti merkiksi unohtamisesta.
”On muotia jättää nurmikko leikkaamatta ja antaa puutarhan ketoutua. Se olisi hautausmaillakin helppo keino suojella uhanalaisia ketoympäristöjä.”
Raulo kertoo kävelevänsä työmatkallaan Oxfordissa usein vanhan St Sepulchren hautausmaan läpi. Sinne on haudattu ihmisiä viimeksi 1800-luvun lopulla. Osa kivistä on kaatunut, osa vinossa. Hautausmaa on yhtä kukkaketoa, jossa kaikki kasvaa valtoimenaan.
”Minun mielestäni paikka on todella kaunis. Mutta meidän kulttuurissamme ajateltaisiin, että nämä ihmiset on unohdettu.”
Raulo kysyy, voisimmeko muistaa ihmisiä ekologisesti kestävämmällä tavalla. Haluammeko, että kehoistamme tulee tasaiseksi leikattua nurmea vai villinä kasvava kukkaketo?
Tai voisimmeko vain hyväksyä, että unohtuminen on osa elämän, kuoleman ja maatumisen prosessia?
Silloin hautausmaiden rauha voisi olla muitakin kuin ihmistä varten. Kuoleman puutarhoista voisi tulla elämän jatkumoa juhlistavia lähiluonnon keitaita.
Elävien ja kuolleiden kohtaamisia
Valtavan kokoinen enkelipatsas näkyy kauas Hietaniemen Taiteilijakukkulan huipulta. Kirjailija Zachris Topeliuksen hauta on helppo löytää vaikuttavan muistomerkin ansiosta.
Haudalla hetken viipyessäni mietin, että muistan Topeliuksen ennen kaikkea luonnon puolestapuhujana ja kansallismaisemien ylistäjänä.
Kun nyt olen täällä, haluan käydä tervehtimässä omaakin sukuani.
Äitini opastaa puhelimitse minut isovanhempieni ja enoni haudalle ja kysyy, onko hauta hoidettu.
Onhan se. Reunakivet on putsattu ja niiden keskellä hiekkakenttä on tasainen kuin asfaltti. Kukkaistutukset näyttävät vasta siistityiltä.
Haudan takana kohoaa kaadetun puun kanto. Sen tyvessä lahotustyötään tekee kaksi valkeanruskeaa juurikääpää. Keltamustaraidallinen kaskaspistiäinen ryömii sisään rungon kolosta.
Ehkä minäkin päädyn jonain päivänä tänne, Hietaniemen maan uumeniin. Ja sitten, ennen pitkää katoan ja unohdun. Olen silti ollut täällä ja elänyt.
Lähteenä on käytetty Aura Raulon luentoa Kuolemisen evoluutio elämän uudistajana. Se oli osa Muodonmuutoksia ry:n Uudistuva elämä -luentosarjaa ja pohjautuu piakkoin julkaistavaan Raulon ja kollegansa Björn Krögerin tutkimusartikkeliin Extinction and the deep time of death.
Laki rajoittaa haudan hoidon kevennystä
Helsingin seurakuntayhtymälle on myönnetty kirkon ympäristödiplomi. Sen myötä Hietaniemessäkin on sitouduttu kehittämään hautausmaan hoitoa ympäristöystävällisempään suuntaan.
Hoidon kevennystä rajoittaa laki. Hautaustoimilain mukaan ”hautausmaan ylläpitäjän tulee hoitaa hautausmaata sen arvoa vastaavalla ja vainajien muistoa kunnioittavalla tavalla”.
Yksittäisen haudan hoidosta vastaa hautaoikeuden haltija eli yleensä vainajan omainen. Hoidon voi ostaa seurakunnalta tai ulkopuoliselta, tai hautaa voi hoitaa itse.
Tilaa Suomen Luonto
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.