Tuholaistutkijat eri puolilta Eurooppaa kirjoittivat 1800-luvulla karuja kuvauksia havununnien aiheuttamista suurtuhoista.

Männyt ja kuuset syöty kaljuiksi, koivunoksatkin notkuvat kyltymättömien toukkien painosta. Puiden rungoilla paksut ryppäät helmimäisiä munia, niiden joukossa tuhansia kuparinhohtoisia harvakarvaisia koteloita. Ilmassa valkoisia lepattavia siipiä kuin suuria lumihiutaleita, jalkojen alla maa valkoisenaan kuolleita ja kuolevia perhosia.

Havununna

Lymantria monacha

Yleisimmin havununnan tapaa lepäämässä havupuun rungolla silmien korkeudella. Etenkin koiraat lentävät myös öisin valoille.

Siipien pohjaväri valkoinen–tummanharmaa. Etusiivissä mustia, aaltoilevia poikkijuovia sekä pieniä mustia täpliä, ulkoreunan ripsissä mustavalkoinen täplitys. Harmaat takasiivet eivät näy lepoasennossa.

Naaras: Suurikokoinen, siipien kärkiväli 40–56 mm. Tuntosarvet vaatimattoman rihmamaiset.

Koiras: Hieman pienempi, siipien kärkiväli 30–44 mm. Komeat kampamaiset tuntosarvet.

Toukka: Täysikasvuisena n. 30–50 mm pitkä, karvainen, pohjaväri vaihtelee ruskean ja harmaan eri sävyissä. Leveä, tumma selkäjuova ja siniharmaita nystyjä, keskellä selkäjuovaa toukan peräpuolella iso vaalea laikku.

Munat: Naaras munii kaarnan rakoihin noin 20–100 munan ryppäissä. Munat litistyneenpyöreitä, kovia, läpimitta noin milli.

Tuo leppoisasti lepatteleva, seesteinen, selkeine valkomustine kuvioineen suomalaisesta Alvar Aalto -muotoilusta muistuttava yöperhonen on jo vuosisatoja herättänyt pelkoa metsänomistajissa samoin kuin lähisukulaisensa, viattoman valkea lehtinunna.

Kun kuljen itäisessä Saksassa mäntymetsässä loppukesästä 2012, metsämaisema ei yllä toivottomimpien kauhukuvausten tasolle. Tuntuu silti epätodelliselta todeta, että joka rungolla lepää vähintään yksi suuri valkoinen perhonen.

Kun katson metsää tarkemmin, alkavat vanhat runolliset raportit tuntua yhä uskottavammilta – kaarnan raoista löytyy valtavasti pieniä ruskeita munia, kuoriutuneiden perhosten hylättyjä koteloita on joka paikassa.

Männyissä sentään on vielä neulasia, mutta entä seuraavana vuonna, kun entistä suurempi toukka-armeija kiipeää latvoihin ruokailemaan?

Manner-Euroopassa villakkaisiin kuuluvien havu- ja lehtinunnien kannanvaihteluja seurataan tarkasti. Molemmilla lajeilla on huippuvuotensa, jolloin toukkia ja perhosia voi olla metsissä monikymmenkertaisesti tavallisiin vuosiin verrattuna.

Massaesiintymien väli kuitenkin vaihtelee rajummin kuin monilla muilla tuholaisina pidetyillä lajeilla, joiden populaatiokoko vaihtelee syklisesti, säännöllisin väliajoin huippulukemiin kivuten ja sitten taas esimerkiksi petojen ja loisten vaikutuksesta romahtaen.

Jatkuva seuranta auttaa pysymään askeleen arvaamattomien nunnien edellä ja valmistautumaan niiden hyökkäykseen. Panokset ovat korkeat: 1800-luvun puolivälin massaesiintymän aikana havununna tuhosi arviolta 43 miljoonaa hehtaaria metsää Venäjällä sekä Puolassa, jossa se lasketaan maan vaarallisimmaksi metsätuholaiseksi.

Nykyisin eri puolilta Saksaa raportoidaan tasaisin väliajoin kymmenien tuhansien hehtaarien havununnatuhoja.

Lehtinunnan tuhot ovat pahimmillaan olleet vielä laaja-alaisempia, ja lajin levittyä ihmisen välityksellä Amerikkaan se varmisti lopullisesti paikkansa maailman ykköstuholaisten joukossa. Vuonna 2008 tehdyn arvion mukaan lehtinunnan toukat olivat Yhdysvalloissa syöneet paljaaksi yli 30 miljoonaa hehtaaria metsää alle 40 vuodessa.

Lehtinunnan toukan tuntee selän värinystyistä. Kuva: Michal Miškeje

Tullaanko Suomesta pian kuulemaan samanlaisia uutisia?

Tuohon kohtalonkysymykseen törmäsin, kun etsin sopivaa aihetta väitöskirjatutkimukselleni. Toivoin, että voisin työssäni jollain tavoin hyödyntää niin aikaisempaa kotiseutuani Turkua ja lounaissaaristoa kuin uutta asuinpaikkaani Dresdeniä sekä molempien historiallisten joenrantakaupunkien erinomaisia yliopistoja.

Lehtinunna

Lymantria dispar

Lehtinunnan tieteellinen nimi viittaa sukupuolten toisistaan huomattavasti eroavaan ulkonäköön ja käyttäytymiseen. Molemmilla sukupuolilla on kuitenkin etusiivessä musta, kuunsirpin muotoinen kuvio.

Naaras: ”Iso ja valkoinen”, siivissä tummanruskeita poikkiviiruja. Siipien kärkiväli 50-75 mm.

Koiras: Maitokahvinruskea pohjaväri, siivissä tummia, aaltoilevia poikkiviiruja. Siipien kärkiväli on 35-50 mm.

Toukka: Täysikasvuisena 40–70 mm pitkä, pitkien karvojen peittämä. Pohjaväri kirjava ja vaihtelee vaaleasta tummaan, mutta erityisenä tuntomerkkinä selkäpuolella on noin viisi paria sinisiä nystyjä, joita seuraa noin kuusi paria punaisia nystyjä.

Munat: Naaras munii millin läpimittaiset munat avoimesti puiden rungoille, toisinaan aivan puiden tyvillekin, ja peittelee munat kauttaaltaan karvoilla – näkyviin jää muutaman sentin levyinen epäsäännöllinen vaalea karvainen laikku.

Vielä 2006 kirjoitetussa tiedotteessa Metla (nyk. Luke) totesi havununnan olevan ”Suomessa hyvin harvinainen ja vaaraton lounainen laji”. Suomesta harhailijana tavattavaa lehtinunnaa ei edes löydy metsätuholaislistalta.

Mutta entä tulevaisuudessa, ilmaston muuttuessa lämpimämmäksi ja mahdollisesti nunnille suotuisammaksi? Voisiko vertailu saksalaisen, nunnien sydänmailla sijaitsevan metsäalueen kanssa auttaa ennustamaan, mitä on odotettavissa Suomen metsissä? Tätä lähdin selvittämään.

Ajatus havu- ja lehtinunnien sekä niiden aiheuttamien tuhojen mahdollisesta leviämisestä uusille alueille ei ole tuulesta temmattu. Eri puolilla maailmaa useiden kasvi- ja eläinlajien on todettu joko laajentavan elinpiiriään tai siirtyvän kokonaan kohti lämpeneviä napaseutuja ja vuorenhuippuja.

Samalla ne muokkaavat paikallisia eliöyhteisöjä. Tulokaslajeista otsikoidaan suurin kirjaimin, ja juuri erilaiset tuholaiset ja muut haitalliset lajit herättävät kaikkein eniten huomiota.

Lähdin tutkimaan, onko Suomi havununnille sopiva maa. Onko Suomen kesä tarpeeksi pitkä, jotta nunnat ehtivät kehittyä munista aikuisiksi sen aikana? Ovatko Suomen talvet liian kylmiä nunnien munille ilmastonmuutoksesta huolimatta? Entä häiritseekö erikoinen pohjoinen valorytmi yöttömine kesäöineen nunnien elinkiertoa? Vai ovatko nunnat ehkä niin sopeutumiskykyisiä, ettei uusi ympäristö tuota niille ongelmia?

Kysymyksiä kyllä löytyi, haasteellisempaa oli keksiä oikeat menetelmät vastausten saamiseksi ja koota kiehtova ja rönsyilevä aihe tutkimussuunnitelmaksi, jolla vakuuttaa väitöskirjatyön ohjaajat niin Suomessa kuin Saksassakin ja sitten myös apurahoja myöntävät tahot.

Nuoren tutkijan oli opittava elinätkeä taito: kirjoittamaan hyvä hakemus. Ja lopulta tärppäsi.

Olin valmis menemään metsään.

Saksan ja Brandenburgin metsissä näin tutkimuslajini ensimmäistä kertaa. ”Valkoisiksi tuholaisiksikin” nimitetyt havu- ja lehtinunna kuoriutuvat pieninä karvaisina toukkina keväällä ja molempien ruokahalu on vaikuttava: sain huomata täyteen mittaan venyneen lehtinunnantoukan popsivan vaivatta suuren tammenlehden yhdessä yössä. Samassa ajassa havununnantoukan pohjattomaan vatsaan häviää monta pitkää männynneulasta.

Molemmille lajeille maistuu laaja kirjo ravintokasveja. Nimelleen uskollisena havununna ruokailee pääsääntöisesti kuusilla ja männyillä, vaikka se huippuvuosina voikin siirtyä lehtipuille. Lehtinunnalle puolestaan on todettu maistuvan ainakin yli 500 eri puulajin lehdet, suosikkeina muun muassa tammet, pyökit ja koivut.

Toukat koteloituvat keskikesällä, ja pari viikkoa myöhemmin aikuiset perhoset aloittavat lentonsa. Varsinkin munista pulleilla lehtinunnanaarailla varsinainen lentäminen jää kuitenkin vähemmälle. Amerikassa niiden pisin mitattu lento on vain 25 metriä, aasialaista kantaa olevat naaraat lentävät kuitenkin hiukan hanakammin. Hoikemmat koiraat sen sijaan taittavat pitkiäkin matkoja naaraitten tuoksua seuraten.

Ovatko Suomen talvet liian kylmiä nunnien munille?

Havununnanaaras piilottaa munansa kaarnan koloihin, lehtinunna puolestaan peittelee rungolle munitun munarykelmän huolellisesti takaruumiistaan nyhtämillään villakarvoilla.

Seuraava toukkasukupolvi kehittyy munissa valmiiksi jo loppukesästä, mutta odottaa munissaan kärsivällisesti kevääseen saakka ennen kuin kuoriutuu. Ja jos kuoriutumispaikalla ei ole sopivia isäntäkasveja nälkäisille toukille, kehräävät toukat hiusta hienomman silkkirihman, jonka varassa ne voivat leijailla tuulen kuljettamina jopa kilometrin päähän paremmille apajille.

Juuri tällä lailla nunnat pääsevätkin leviämään uusille elinalueille, tosin nykymaailmassa vielä tuultakin tehokkaammin niitä levittää ihminen puutavarakuljetusten ja kulkuneuvojen salamatkustajina.

Kirjoittaja Julia Fält-Nardmann huputustöissä. Kuva: Michal Miškeje

Minäkin tunnustaudun nunnien levittäjien joukkoon, tosin kenttäalueilleni Tharandtiin, Turkuun ja Kevolle tuomani yksilöt olivat tarkan valvonnan alaisina, eivätkä päässeet maistamaan villiä vapautta.

Suomalaiset männyt, turkulainen tammi ja lappilaiset tunturikoivut maistuivat toukille kuitenkin siinä missä saksalaisetkin puut. Näitä nunnat pääsivät jäytämään oksiin sidotuissa harsopusseissa, jotka myös pitivät pedot ja loiset loitolla.

Minun tehtäväni saksalaisella ja apulaisteni suomalaisilla kasvatuksilla oli tarkistaa kymmenet kasvatuspussit lähes päivittäin. Kun toukat olivat kalunneet oksan tyhjäksi, jokainen otus piti varovasti siirtää uuteen pussiin tuoreelle oksalle, ja kun suursyömärit vihdoin alkoivat koteloitua, kerättiin kotelot pusseista punnitusta varten pieniin rahkasammaleella vuorattuihin purkkeihin.

Koekesinä metsäkävelykilometrejä kertyi autottomalle tutkijalle kiitettävästi, koealue kun sijaitsi 45 minuutin patikointimatkan päässä työhuoneelta ylämäkeen.

Välillä tuntui siltä, että nunnat selvisivät helteistä ja rankkasateista hikistä tai läpimärkää tutkijaansa ja tämän uitettuja kenttämuistiinpanoja paremmin. Itse asiassa toukat osoittautuivat varsin sitkeiksi – niin havu- kuin lehtinunnat menestyivät kokeessa hyvin paitsi kotiseuduillaan Saksassa myös tuhat kilometriä pohjoisempana Turussa.

Jopa pohjoisen Lapin ääriolosuhteissa molemmat lajit kehittyivät koteloiksi asti, mutta aikuiset perhoset eivät sentään ehtineet kuoriutua ennen pakkasia.

Lehtinunnan (1. Lymantria dispar) ja havununnan (2. Lymantria monacha) kehitysvaiheet on esitetty vanhassa saksalaisessa oppikirjassa.

Ensimmäiset tulokset alkoivat hahmottua. Ainakaan sopivien ravintokasvien saatavuus ei rajoita nunnien leviämistä Suomessa, eivätkä maan eteläosissa myöskään kesäkuukausien olosuhteet. Mutta kuinka kovia pakkasia nunnanmunat oikein kestävät? Ja onko valorytmillä kuitenkin joku merkitys nunnien elinkierron ajoituksessa?

Näihin kysymyksiin ei vastausta löytynyt kesäisiltä metsäretkiltä. Nunnat vietiin laboratorioon. Ne muuttivat kahteen lämpötilasäädeltyyn kaappiin pakasterasioihin, joissa jokaisessa eleli muutama toukka. Rasiat piti muuten tuoda Suomesta asti, Saksassa satoa säilötään ilmeisesti mieluummin pusseihin!

Ainakaan sopivien ravintokasvien saatavuus ei rajoita nunnien leviämistä Suomessa.

Alkukesästä kekseliäisyyteni oli koetuksella itsemurha-alttiiden pikkutoukkien kanssa. Rasioiden laidat piti tiivistää niin, ettei yksikään toukka luikerrellut reunan alle litistymään, ja hukkumisen estämiseksi rasian pohja piti vuorata imupaperilla. Ravintokasvien vesimaljoihin piti lisäksi lisätä tiiviit kannet.

Metsästä raahaamani oksat hävisivät toukkien kasvaessa nopeasti parempiin suihin. Kaapeissa ylläpidettiin tarkasti samoja lämpötiloja, mutta niihin asennetut päivänvalolamput oli ajastettu mukailemaan toisessa kaapissa saksalaista, toisessa pohjoissuomalaista valorytmiä.

Suomalaiset kolleganikaan eivät välttyneet laboratoriohommilta. Toukkakasvatusten sijaan he tosin keskittyivät ”nunnanmunien huurrutukseen”, kuten eräs heistä kerran tokaisi.

Nunnien kylmänkestävyyttä selvitettiin nimittäin pikkuruisia munia hitaasti aste asteelta kylmemmiksi jäähdyttäen, kunnes tarkat lämpötila-anturit paljastivat niiden jäätyneen, kuolleen.

Lehtinunnan toukkien kuoriutumisreikiä puun pinnalla. Haalistuneen munalaikun kylkeen on munittu seuraavana vuonna uudelleen. Kuva: Julia Fält-Nardmann

Laboratoriossa selvisi, etteivät Etelä-Suomen viimeaikaiset talvipakkaset nunnia liiemmälti hetkauta, havununnan munat näyttäisivät selviävän ainakin jonkin aikaa kolmessakymmenessä pakkasasteessa, ja lehtinunnatkin sinnittelevät hengissä –27 °C:ssä.

Jälkimmäisten on lisäksi todettu munivan munansa usein puunrungoille hyvin matalalle. Näin ne ovat pahimmilla pakkasilla todennäköisesti eristävän lumikerroksen alla.

Vertailu havununnan vanhojen havaintotietojen ja lämpötilakarttojen välillä paljastaa, että laji on levinnyt tasaisesti kohti pohjoista sitä mukaa kun ilmastomme – ja nimenomaan talvien huippupakkaset – ovat lauhtuneet.

Palapelin viimeinen palanen, päivänpituusvertailu, odottelee vielä tietokoneeni kovalevyllä tarkempia analyysejä.

Ainakaan toistaiseksi emme siis löytäneet ylitsepääsemättömiä esteitä nunnien leviämiselle ja runsastumiselle Suomessa. Onko siis vain ajan kysymys, milloin meidänkin metsämme peittyvät aika-ajoin valkoiseen perhospilveen?

Ensimmäisiä ”Suomessa vaarattoman” havununnan aiheuttamia tuhoja havaittiin 2010-luvun alussa yksittäisillä saarilla lounaissaaristossa. Lehtinunnan vakiintuminen osaksi lajistoamme ei vielä ole varmaa, mutta alan tutkijoita kotimaisten toukkien löytyminen etelästä ei enää suuresti yllättäisi – Suomen Luonnon saamien tietojen mukaan lajilla onkin jo maassamme vakinainen esiintymä.

Samanlaisia ilmaston lämpenemiseen liittyviä leviämistarinoita löytyy myös muiden lajien parista. Puutarhaviljelijät taistelevat espanjansiruetanaa vastaan, perunapelloilla pelätään, että koloradonkuoriainen pystyy jo talvehtimaan Suomessa. Kuuluuko seuraava hätähuuto suomalaisesta talousmetsästä, kaljuiksi kaluttujen havupuiden katveesta?

Ei välttämättä. Uuden lajin, tuholaisenkaan, saapuminen jollekin alueelle ei automaattisesti tarkoita, että se heti valloittaisi iltapäivälehtien otsikot syömällä metsät putipuhtaiksi ja syöksemällä paikallislajiston perikatoon.

Vieraslajien suhteen puhutaan toisinaan, vapaasti käännettynä, kymmenyssäännöstä: uudelle alueelle saapuvista lajeista vain noin kymmenesosa pystyy vakiintumaan luontoon, ja niistä puolestaan vain kymmenys aiheuttaa huomattavia ongelmia.

Eli vaikka nunnat kotiutuisivatkin yhä pohjoisemmas Suomeen, ei ole varmaa, että niistä täällä kehkeytyisi samanlaisia miljardituhojen aiheuttajia kuin alkuperäisseuduillaan.

Metsä-alan ammattilaiset ja hyönteisharrastajatkin seuraamaan mielenkiinnolla lajien leviämistä ja runsastumista.

Suomen Luonto pyysi tätä juttua varten lukijoiden havaintoja havununnasta. Ne ovat tällä kartalla.

Nunnien saapumista odotellessa metsiemme tulevaisuutta ei ole pakko jättää sattuman varaan. Sopivalla metsänhoidolla voidaan ehkäistä nunnien ja muidenkin tuholaisten aiheuttamia vahinkoja. Tämä ei tarkoita myrkkytynnyrien hamstraamista ilmatorjuntakampanjaa odotellessa.

Sen sijaan erilaisilla koealoilla niin meillä kuin maailmallakin on toistuvasti todettu, että lajistoltaan ja rakenteeltaan luonnollisenkaltaiset sekametsät ovat vähemmän alttiita tuholaisille kuin tasaikäiset yhden lajin puupellot.

Jospa Suomessa tulevaisuuden monimuotoisessa talousmetsässä kulkeva metsänomistaja loppukesästä ihaileekin yksittäistä kauniinvalkeaa rungolla lepäävää perhosta ilman, että mieleen tulee ainoatakaan uutisotsikkoa painajaismaisista massaesiintymistä?

Havununnakoiras maastoutuu hyvin männyn rungolle. – Pasi Kannisto / Vastavalo