Monille suomalaisille poro taitaa olla metsäpeuraa tutumpi. Joulupukin apulaiseen verrattuna metsäpeura on salaperäinen ja villi. Se on samaa lajia kuin poron sukupuuttoon kuollut kantamuoto, tunturipeura. Ne lasketaan kuitenkin omiksi alalajeikseen. Siinä missä poro elää avotuntureilla, metsäpeura viihtyy taigametsien suojissa.

Suomessa metsäpeura on elänyt ihmisen kanssa rinta rinnan jo tuhansia vuosia, lukuun ottamatta muutaman kymmenen vuoden taukoa. Se aiheutui liian innokkaasta metsästyksestä. Suomen viimeiset metsäpeurat metsästettiin Kuhmossa 1920-luvulla. Kiitos Karjalan vahvan peurakannan, laji onneksi palasi.

1950-luvulla, kun ihmiset olivat jo ehtineet tottua peuran poissaoloon, sen paluu aiheutti suurta hämmennystä.

”Mitkä ihmeen lehmälaumat täällä oikeen kuleksii?”, ihmetteli viiksimolainen Ferdinand Sääski eli Kannaksen Vertti vuonna 1950. Kesäisin soilta löytyi pyöreitä sorkkien jälkiä kaukana lehmälaitumista. Selkosien hangilla nähtiin pieniä mustia papanoita. Eivät kai lampaat talvipakkasella voi eksyä niin kauas kotilampolasta? Ensimmäiset varmat näköhavainnot metsäpeurasta tehtiin 1955.

Selviytyminen paukkupakkasissa havumetsien runsaslumisessa talvessa tuntuu melkein ihmeeltä. Metsäpeura on kuitenkin keksinyt selviytymiskeinot ja sopeutunut näihin oloihin. Talvella peurat kaivavat lumen alta jäkäliä ruoakseen. Usein kaivuut ovat harjujen rinteillä, missä lumikerros on ohuempi ja helpompi kuopia alamäkeen. Koska kaivuussa on kova työ, vaadin puolustaa omaa kuoppaansa, eli kaivostaan, eikä päästä muita sinne syömään. Vasat saavat tietysti ruokailla emonsa kaivoksella. Yksin ne eivät talven yli pärjäisi.

Talvisin metsäpeurat viihtyvät tokissa. Vaatimet ja vasat omissa, hirvaat omissa laumoissaan. Peuratokka huomaa lähestyvän ihmisen nopeasti. Peurat eivät ole poron tavoin kesyjä, vaan valpastuvat heti ihmisen nähdessään. Pian koko lauma häviää metsän suojiin. Ravaavan peuran sorkista, eli koparoista lähtee naksuva ääni. Se on äänimerkki, joka auttaa vasaa pysymään emonsa kintereillä.