Raakkuja etsimässä – jokihelmisimpukoita on yhä etelänkin joissa
Tämä on ilmaisnäyte Suomen Luonnon maksullisesta sisällöstä. Suomen Luonnon digitilaajana pääset lukemaan kaikki digiartikkelit sekä saat pääsyn lehtiarkistoon. Tilaa >Ilmaisnäyte
Matka on pitkä, joten aamun valjetessa on aikaa puhua enemmänkin jokihelmisimpukasta, jonka kohtalo kietoutuu oleellisesti Suomen virtavesien tilaan. Raakut kun vaativat elääkseen puhtaita, hapekkaita, kivi- ja sorapohjaisia, perkaamattomia ja rakentamattomia vesiä, joihin myös vaelluskalojen, lohien ja taimenien, pitäisi päästä nousemaan.
Raakkua kutsutaan virtavesien sateenvarjolajiksi. Sen menestyminen omassa elinympäristössään kertoo paljon koko vesistön tilasta. Jos purosta tai joesta löytyy elinvoimainen raakkukanta, siellä viihtyvät myös kymmenet tai sadat muut Suomen virtavesien alkuperäiset eliölajit.
Panu Oulasvirta on työskennellyt vuosikaudet perustamassaan Alleco Oy -nimisessä konsulttiyrityksessä. Aikoinaan meribiologiksi valmistuneesta Oulasvirrasta tuli Suomen tunnetuimpia raakkututkijoita, kun hän pääsi jopa legendaarisen maineen hankkineen Ilmari Valovirran assistentiksi. Oulasvirta laati konsulttina muutama vuosi sitten ympäristöministeriön asettamalle raakkutyöryhmälle taustaselvityksen, kun työryhmä valmisteli Suomen ensimmäisen raakun suojelustrategian ja toimenpideohjelman. Kaikki keskeiset tahot ovat hyväksyneet suunnitelman.
Panu Oulasvirta on Suomen kokeneimpia biosukeltajia ja kolunnut vuosikaudet raakkujokia. Hän tutustuu myös Pirkanmaahan pintaa syvemmältä. Kuva Ismo Tuormaa
Suomi on tärkeä
Suurin osa Euroopan jäljellä olevista jokihelmisimpukoista asuu Norjan, Ruotsin ja Suomen virtavesissä. Suomen viimeiset raakkujoet löytyvät lähinnä Pohjois-Suomesta, mutta pieniä ja pitkälti sukupuuton partaalla olevia populaatioita löytyy vielä Etelä-Suomenkin entisiltä lohi- ja taimenvirroilta.
Raakkuvirtoja on ollut satoja. Nyt niitä on tiedossa noin 140, joista 90 prosenttia on Pohjois-Suomessa, ja vain 2% Pirkanmaalla. Raakkujen kokonaismääräksi Suomessa arvioidaan runsaat kaksi miljoonaa.
Panu Oulasvirran mukaan suurin syy Suomen kehnompaan raakkutilanteeseen verrattuna etenkin Ruotsiin ja Norjaan lienee maankäytössä. Suomessa on ensin rakennettu vesivoimalaitoksille lähes kaikki lohi-, meritaimen- ja taimenjoet. Lisäksi soiden ja metsämaiden ojitus miljoonien hehtaareiden alueella on pilannut paljon raakkuvirtoja.
”Kun tähän lisätään jokien ja purojen lähes kaikkialle ulottunut perkaus tukkien uittoa tai maataloutta varten ja lähteiden hävitys, ollaan tässä tilanteessa.”
Raakkuja kivipohjalla. Simpukat elävät suodattamalla veden antimia. Kuva Juha Syväranta
Isoiksi kasvaneiden raakkujen määriä vähensi alkuaan jo kaikkialle ulottunut helmenkalastus. Noin joka tuhannennessa jokihelmisimpukassa kehittyy helmi, ja vielä huomattavasti harvempi niistä on ollut aikoinaan arvokas. Niinpä raakkuyksilöitä avattiin aikoinaan purojen ja jokien penkoille kymmeniä ja jopa satoja tuhansia vain muutamien helmien löytämiseksi.
Nykyisin helmenkalastus on loppunut, sillä jokihelmisimpukka rauhoitettiin ensimmäisenä nilviäisenä Suomessa vuonna 1955, siis samana vuonna kuin saimaannorppa.
Ruonanjoen viimeiset raakut
Saavumme päivän ensimmäiselle raakkujokikohteellemme, Ruonanjoelle. Kumpuilevassa maalaismaisemassa polveileva virta näyttää kauniilta, mutta samalla vaatimattomalta. Melko savisamea vesi kätkee joen pohjassa mahdollisesti lymyilevät raakut niin hyvin, että kaltaiseni raakkuamatööri ei niitä havaitse. Kahlaamme Panu Oulasvirran kanssa joella.
”Tuossa on yksi”, hän näyttää.
Raakkututkijoilla on viranomaislupa selvittää, mistä jokihelmisimpukoita voi vielä löytyä. Tavallisen siviilin ei kannata kahlailla raakkupuroissa ja -joissa, sillä näin hän saattaisi vahingossa tappaa viimeisiä uhanalaisia raakkuja.
Jokihelmisimpukkajokien yli on ajettu etenkin maatalous- ja metsäkoneilla. Aiemmin tämä tapahtui tiedon puutteen takia. Nykyisin toimijoilla pitäisi olla tiedossa raakkujen elinpaikat, joten ainakaan vahinkoon ei voi enää vedota.
Suurin tuho syntyy valuma-alueelta tulevista päästöistä. Nopeat happamuuden vaihtelut sekä ravinne- ja kiintoaineryöpyt ovat raakuille myrkkyä, mutta eniten raakkuja lienee tappanut aivan tavallinen hiekka. Metsänhakkuista, metsäteiltä ja muualta valuma-alueelta valuva hiekka muodostaa helposti raakkupurojen ja -jokien pohjaan kivikovan, hapettoman patjan. Patja tappaa raakun toukka- ja poikasvaiheet ja tekee kivikkoista ja hapellisista pohjista pitävien aikuisten raakkujen elämisen mahdottomaksi.
Pieni raakku kertoo lisääntymisen sujuneen. Kuva Juha Syväranta
Panu Oulasvirta sanoo, etteivät raakut yleisistä luuloista huolimatta välttämättä tarvitse kristallinkirkasta vettä elääkseen. Aikuiset simpukat ottavat hapen ja ravinnon suodattamalla suoraan vesivirrasta, ja siksi ne sietävät vaikeita ympäristöoloja huomattavasti paremmin kuin pohjaan syvemmälle niin sanottuun huokosveteen kaivautuneet, ja siellä elävät simpukan nuoruusvaiheet.
Lisääntyvää ja kaikki simpukan kehitysvaiheet sisältävää jokihelmisimpukkakantaa pidetään hyvän veden laadun ja terveen virtavesiekosysteemin huippuindikaattorina. Jos virrasta löytyy vain aikuisia raakkuja, vesistössä on jossain vaiheessa tapahtunut käänne huonompaan.
Raakut myös puhdistavat itse vesiä, sillä aikuinen raakku suodattaa vuorokaudessa jopa 50 litraa vettä ja puhdistaa sitä. Vaatimattoman näköinen, elinkierroltaan äärimmäisen monimutkainen ja salaperäinen nilviäinen on siis ilmainen vedenpuhdistuslaitos. Raakkujen ulosteet puolestaan toimivat ravintona pohjaeläimille, jotka edelleen ovat kalojen ravintoa.
Tierumpujen katkomia virtoja
Kiertelemme Oulasvirran kanssa Ruonanjoen vesistöä ja ihmettelemme, miten pieni osa Suomen jäljellä olevista vähäisistäkään raakkupopulaatioista kuuluu minkään suojeluohjelman piiriin. Ja jos kuuluukin, niin onko sillä käytännössä paljoakaan painoarvoa päätettäessä valuma-alueen tai virtaveden maankäytöstä.
Tierummut ovat vaelluskaloille pahoja esteitä. Panu Oulasvirta tutkii pirkanmaalaista vaellustien tuketta. Kuva Ismo Tuormaa
Suomen Natura-alueista 19 tapauksessa suojeluperusteeksi on merkitty jokihelmisimpukka. Näille alueille sijoittuu yhteensä 36 raakkujokea, siis vain pieni osa tunnetuista jokihelmisimpukkavirroista. Näilläkään alueille tehtäviin toimiin, esimerkiksi metsänhakkuisiin, ojituksiin, asutuksen sijoittumiseen tai maataloustoimiin ei sovelleta Natura-arviointia, vaikka maankäytöllä on selkeä vaikutus raakkuvesistöjen tilaan.
Luonnonsuojelulain 47. pykälän erityistä suojelua vaativan lajin suojelurajauksella on Suomessa suojeltu yksi ainoa raakkupopulaatio, pirkanmaalainen Turkimusoja, joka on seuraava retkikohteemme. Sielläkin raakku elää vain pienellä jokipätkällä.
Ylitämme Turimusojaa tutkiessamme Vaasantien uusitun liittymän, jonka rakentaminen ei sekään mennyt täysin onnistuneesti.
”Liittymän uusimista suunnitelleet konsultit vakuuttivat, ettei töistä aiheudu Turkimusojalle mitään haittaa. Kuitenkin jo ensimmäisenä päivänä jokeen valui työmaalta reilusti kiintoaineita, jotka pilasivat joen veden laatua”, Panu Oulasvirta kertoo.
Kun laskeudumme alas joelle, sen vieressä kulkevan sivutien väärään korkoon asetettu siltarumpu estää taimenten pääsyn ylävirtaan. Samalla se patoaa tien toiselle puolelle kuolevia puita täynnä olevan seisovan altaan. Raakkujen elämä on tässä erityissuojellun joen osassa mahdotonta.
Kehnosti suunniteltu ja toteutettu siltarumpu ei ole Suomessa ainoa laatuaan, sillä vastaavia kalankulun täydellisiä esteitä on Suomen noin 90 000 siltarummusta peräti kolmannes eli noin 30 000 kappaletta. Jos virtavesielämää halutaan takaisin Suomen puroihin ja jokiin, kaikki nämä rummut pitäisi asentaa uudelleen. Muutostöitä on kuitenkin toistaiseksi aloitettu perin harvalla paikkakunnalla. Iijoen vesistössä korjaavista töistä on kuitenkin saatu jo hyviä kokemuksia.
Raakkuja kätkevä joen tai paremminkin puron polveileva pätkä löytyy kauniin kuusikon ympäröimänä. Katsomme vielä suoraan Turkimusojaan vedettyjä peltojen kuivatusojia ja virran yläjuoksulla olevaa järven säätelypatoa, joka on sekin selvä kalankuluneste.
Vain koko joen kunnostus auttaa
Suurin osa Suomen jäljellä olevista raakkukannoista on luokiteltu ”kuoleviksi” tai ”ei-elinvoimaisiksi”, tai korkeintaan ”osin elinvoimaisiksi”. Näissä raakkuvesissä ei siis juurikaan synny uusia raakkuja, puhumattakaan siitä, että ne kasvaisivat häiriöittä aikuisiksi.
Viimeisiä raakkuja on eräistä vesistöistä siirretty turvaan Konneveden tutkimusaseman altaisiin. Siellä niitä yritetään pitää hengissä, ruokkia, saada lisääntymään. Poikasia on palautettu tyhjentyneisiin tai lähellä kuolemaa oleviin raakkuvesiin. Tämä edellyttää kuitenkin, että näiden virtavesien olosuhteet saadaan edes jotenkin raakuille kelvollisiksi.
Oulasvirta sanoo miettineensä, pitäisikö joidenkin toivottomalta tuntuvien raakkuvesien osalta heittää jo kirves kaivoon ja keskittyä vain elpymismahdollisuuksia omaavien virtavesien ennallistamiseen ja niissä elävien raakkujen pelastamiseen. Kannettu vesi kun ei kaivossa yleensä pysy, vaikka raakkujen laitosviljelyssä onkin saavutettu merkittäviä tuloksia.
Raakkukantojen laitosviljelyä voi verrata saimaanlohen epätoivoisiin pelastusyrityksiin, kun viimeisten lohien mätiä ja maitia yritetään vuosittain kerätä talteen vesivoimalaitosten, laittoman kalastuksen ja luontaisten kutupaikkojen puutteen noidankehässä.
Saksalainen Lutter-joki on esimerkki onnistuneesta jokihelmisimpukan elinkierron palauttamisesta. Siellä huomattiin, ettei pelkkä poikasvaiheiden kasvattaminen laitoksissa riitä, vaan raakuille on palautettava niiden luonnollinen elinkierto ja -ympäristö virtavesiluontoa ennallistamalla.
Kotimatkalla puhumme raakkujen ja toisen suojellun simpukkalajin, vuollejokisimpukan korvaushinnoista ja ennakkotapauksista. Alleco Oy teki jokin vuosi sitten Kokemäenjoella selvityksen, jonka mukaan Norilsk Nickelin Harjavallan tehtaiden jätevesipäästö tappoi jopa yli miljoona vuollejokisimpukkaa, yli miljoona pikkujärvi- ja soukkojokisimpukkaa sekä lähes 300 000 sysijokisimpukkaa.
Koska pelkästään jo uhanalaisen vuollejokisimpukan virallinen yksilöhinta on 50 euroa, olisi päästöstä voinut määrätä tehtaalle yli 50 miljoonan euron korvaussumman.
Kaikkien ällistykseksi paikallisen Ely-keskuksen vaatimus jäi vain muutamaan kymmeneentuhanteen euroon, joka oli tehtaiden venäläiselle omistajalle lähinnä taskurahaa. Norilsk Nickel valitti tästäkin, ja voitti jutun, sillä oikeus katsoi, ”ettei päästö ollut tahallinen”.
Viime vuosina hieman valoa on alkanut kuitenkin tunkeutua raakkuvirtojen kuohuihin. Euroopan unioni on rahoittanut ja rahoittamassa useita raakkuvesien tilaa parantavia hankkeita. Varsinainen jättipotti Suomeen tuli syksyllä 2021, kun Suomen, Ruotsin ja Viron yhteinen 16 miljoonan euron, Life Revives-hanke sai rahoituksen.
Kuusivuotisen hankkeen keskeisenä tavoitteena on saada raakkujen lisääntyminen käyntiin kohteena olevissa ja kunnostettavissa virroissa. Kaikkiaan hankkeessa kunnostetaan 85 kilometriä raakkuvirtoja noin 70 joella kolmessa kohdemaassa yhteensä. Samalla tavoitellaan raakkujen palauttamiseen ja suojeluun liittyvän tiedon, menetelmien ja tietoisuuden lisäämistä. Hankkeeseen liittyy myös raakkujen laitoskasvatusta osana luonnonkierron luomista.
Hanketta vetää Jyväskylän yliopisto, mutta käytännön töissä suurin toimija on Metsähallitus.
Itärajan raakkujoilla
Kostea ja kylmä aamu valkenee itäisessä Suomessa, Metsähallituksen tutkijoiden, Pirkko-Liisa Luhdan ja Eero Moilasen auto suuntaa kohti itärajan maisemia. Löytyisikö sieltä vielä tuntemattomia virtoja, joissa myyttiset jokihelmisimpukat yhä möyrivät?
Kaksikko on myös pariskunta. Pirkko-Liisa Luhta ja Eero Moilanen nauravat, että pienessä Suomessa ”raakkufanaatikot” löytävät toisensa helposti. He ovat elämänsä aikana käyneet sukeltelemassa toiveikkaasti noin 500:ssa suomalaisessa virtavedessä. He tietävät, miten vaikeaa raakkuja on enää löytää.
Pirkko-Liisa Luhta tutkii lupaavaa paikkaa, mutta raakkuja ei löydy. Kuva Ismo Tuormaa
Molemmat ovat saaneet virtavesi-innostuksensa Iijoella. Eero oli kahdeksanvuotias, kun hän löysi kaverinsa kanssa Tauno Suutarin vanhan raakunpyyntiveneen, jonka pohjassa oli vesikiikari.
”Emme löytäneet yhtään raakkua koko kesänä, mutta etsiminen oli jännittävää, ja se jäi mieleen. Ensimmäinen raakku tuli muualla vastaan paljon myöhemmin.”
Tällä kertaa kaksikon tutkimusretki suuntautuu itärajalla sijaitsevan Lieksan virtavesiin. Kesällä 2021 he tosin jo ehtivät koluta Suomen tunnettuja ja mahdollisia raakkuvirtoja paljon laajemmallakin alueella, etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Uusien raakkujokien etsiminen Suomen kymmenien tuhansien virtojen joukosta on aikamoista salapoliisityötä. Tutkijat katsovat kartalta lupaavia virtavesikohteita, mutta työssä täytyy käyttää hyväksi myös muita vihjeitä. Tällaisia ovat etenkin jokihelmisimpukoihin tai niiden pyyntiin viittaavat paikannimet, suulliset vinkit ja kirjalliset perinnetiedot tai kertomukset.
Saavumme toiveikkaina ensimmäiselle mahdolliselle lieksalaiselle raakkujoelle noin tunnin ajomatkan jälkeen. Moilasen ja Luhdan toiveet romahtavat saman tien, sillä joki virtaa eteenpäin ojitusvesien mustaamana ja humuspitoisena. Edes uiton jälkiä ei ole korjattu, vaikka uittosäännön kumoamisesta täytyy olla kulunut jo kymmeniä vuosia.
Lieksalainen joki on muokattu puiden uittoa varten ränniksi. Kuva Ismo Tuormaa
Sama toistuu päivän aikana yhä uudestaan. Kaksikko hämmästelee jokien kunnostamisen puutetta, sillä esimerkiksi Iijoella on meneillään jo kolmas kunnostuskierros. He soittavat saman tien Pohjois-Karjalan ELY-keskukseen ja kertovat havainnoistaan.
Tutkimuspäivä ja seuraavatkin tuottavat Pohjois-Karjalassa täydellisen vesiperän. Päiviin liittyy paljon ajokilometrejä, sukelluksia mustissa virroissa ja pitkiä kävelytaipaleita lähes täysissä sukellusvarusteissa läpi metsien, soiden ja rantakivikoiden.
Sopivien jokien luo pääsee usein vain maita myöten rämpimällä. Kuva Ismo Tuormaa
Pohjoisesta Luhta ja Moilanen ovat sen sijaan löytäneet noin 15 uutta raakkupopulaatiota. Neljän maan, Suomen, Venäjän, Norjan ja Ruotsin yhteisessä ja EU:n rahoittamassa SALMUS-hankkeessa tutkittiin raakkujen elinoloihin ja palauttamiseen liittyviä tekijöitä Fennoskandian alueella.
Raakkuvirran tuntee raikkaudestaan
Luhdan ja Moilasen mukaan Suomen virtavesien pelastamiseksi tarvitaan nyt ”iso vallankumous”, joka sisältää myös lakimuutoksia ja paljon toimia.
”Isoihin jokiin on saatava voimalaitosten ohitusuomat, pienempiä patoja on purettava, ja latvavedet ja virtojen valuma-alueet on saatava kuntoon. Tämä tarkoittaa myös muutoksia nykyisiin metsätalouskäytäntöihin”, Pirkko-Liisa Luhta sanoo.
Suuri työ on ollut kunnostaa virtoja uittoperkausten jäljiltä, josta kaksikolla on Iijoelta myös vankka kokemus. Uittoperkauksista suuri osa tehtiin aikoinaan lupaehdot roimasti ylittäen.
”Kun Iijoella oli lupa 15 000 kuution perkauksiin, siellä perattiin lopulta yli miljoona kuutiota. Luvat siis ylitettiin noin 99-prosenttisesti.”
Nyt Iijoki on turvassavesivoimaloiden jatkorakentamiselta koskiensuojelulailla. Iijoen rakentamisesta voimayhtiölle määrätty vanhojen kalanistutusvelvoitteiden muutoshakemus on parhaillaan ensimmäisessä oikeusasteessa, ja PVO -Vesivoima Oy:lle haetaan velvoitteita rakentaa toimivat reitit vaelluskaloille ylä- ja alavirtaan. Verrattuna 1980-luvun näkymiin Iijoen vesistön tulevaisuus on siis monin verroin valoisampi.
”Iijoen vesistössä on paljon sivujokia ja niihin laskevia, jostain syystä säästyneitä puroja syrjäisillä paikoilla. Latvapurojen taimenta väli-isäntänään käyttävät [raakku]kannat ovat voineet joskus säästyä, kun merilohen ja -taimenen varassa olevien kantojen lisääntyminen on loppunut voimalaitosten rakentamisen myötä”.
”Ei siis riitä, että virrassa on vanhoja poikia viiksekkäitä, vaan jokaista kehitysvaihetta täytyy olla runsaasti”.
Luonto tilastoina: Raakku elämän virrassa
Iijoen vesistöalueelta on aikoinaan löydetty Suomen suurin raakkuhelmi, Konrad Hollon poimittua 1900-luvun alkupuolella Korvuanjoesta erään simpukan. Kerrottiin, että hän osti helmen hinnalla kokonaisen talon.
Pirkko-Liisa Luhta korostaa, miten haavoittuva ja hidas on raakun elinkierto.
”Kun muistaa, että raakku tulee sukukypsäksi vasta 10—20 -vuotiaana, on niiden suojelu kestävyyslaji ja kestää paljon pidempään kuin tämä EU-projekti. Onneksi vanhimmat raakut voivat elää sukukypsyytensä koko ajan säilyttäen jopa yli 200-vuotiaiksi.”
Vanhimmat Suomen vesistä löydetyt raakut ovat olleet 208- ja 215-vuotiaita. Noin 500 raakkuvirralla käyneeltä Pirkko-Liisa Luhdalta on pakko kysyä, millainen on raakun taivas?
”Kun kävelee uudelle raakkuvirralle, se tuntuu ilmavalta ja kuohkealta, sillä pohja ikään kuin hengittää. Tällaisessa paikassa metsät ovat yleensä koskemattomia ja suot ojittamattomia ja virran latvoilta löytyy valumia tasaava lampia, etteivät virrat pääse kuivumaan.”
”Raakku on viisas eläin, joka vaatii hapekasta pohjaa, jopa puolen metrin syvyyteen asti ja paljon pieniä taimenia tai lohenpoikasia.”
Pohjoisten jokien parhailla paikoilla raakkuja on yhä paljon. Kuva Juha Syväranta
Nuori lohikala on raakun kulkuväline
Piirros Seppo Leinonen
Kun koirassimpukat vapauttavat siittiönsä veteen, ne hedelmöittyvät naarassimpukoiden kiduslehtien välissä: Siellä hedelmöittyneet munasolut kehittyvät glokidiotoukiksi, jotka naarassimpukka vapauttaa veteen.
Virrassa pieni osa glokidioista ajautuu sopivan isäntäkalan kiduksille, missä ne kehittyvät pieniksi simpukan aluiksi.
Seuraavana kesänä pienet simpukanalut irrottautuvat kaloista, vajoavat joen pohjaan ja kaivautuvat siellä soraikkoon jopa kymmenien senttien syvyyteen ja viettävät siellä arviolta 5—7 ensimmäistä elinvuottaan.
Sieltä ne viimein nousevat vajaan sentin mittaisina esille ja jatkavat kasvuaan.