Ylistönmäki kohoaa järvestä jyrkkänä. Mäkeä reunustavat valkoiset yliopistorakennukset, joiden takaa pilkottava metsä on tullut tutuksi minulle ja monelle muulle luonnontieteiden opiskelijalle. Pitkät rappuset johtavat ensin kampuksen läpi ja vielä vähän rinnettä ylöspäin metsään. Kiipeän yhteensä melkein 140 askelmaa. Tyyni sää on antanut lumen kasautua kuusien oksille, jotka riippuvat nyt raskaina.

Aluetta on käytetty monella ekologian kurssilla esimerkkinä, eikä suotta. Rinteen lehtometsässä kukoistavat monet kasvupaikan suhteen nirsot lajit, kuten lehtokuusama, kevätlinnunherne ja näsiä.

1990-luvulla osa metsästä rauhoitettiin harvinaisen hienouurresulkukotilon suojelemiseksi. Kuulemani mukaan sen alkuperäinen elinalue on nyt kampuksen alla, mutta kotiloita siirrettiin kuntan mukana ylärinteeseen ennen rannan raivaamista. Tätä nykyä Ylistönmäki on lajin ainut tunnettu esiintymispaikka Suomessa, mutta itse en ole pientä nilviäistä onnistunut tähän mennessä huomaamaan.

Ehdin melkein mäen laelle, kun metsän puolelle poikkeaa polku. Lunta on satanut paljon, mutta koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät pitävät reitit avoinna. Lähden seurailemaan polkua lumisten oksien varjoon. Maisema poikkeaa selkeästi keskimääräisestä jyväskyläläisestä metsästä − kädet eivät yletä paksujen runkojen ympäri ja vanhan haavan pinta on niin ryhmyinen, etten ole tunnistaa puulajia.