Jokainen suomalainen on kuullut puhuttavan ”susirajasta” ja ”häirikkösusista”, mutta harva tietää, mistä sanat tulevat.

Kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki tietää. Hän väitteli juuri Suomen susien historiasta 1900-luvulla ja selvitti väitöskirjassaan muun muassa näiden sanojen syntyä.

Lähdesmäki lupasi selittää Suomen Luonnon lukijoille seitsemän käsitettä, jotka ovat keskeisiä suden historian ymmärtämisessä.

Suden poissaolo

Tiedetään, että susia oli Suomessa yli tuhat yksilöä vielä 1870-luvulla. Vähentyneen riistan, parantuneiden aseiden ja paremman metsästystaidon myötä sudet hävitettiin kuitenkin hyvin vähiin juuri ennen 1900-luvun alkua. Pian tämän jälkeen alkoi vahvistua käsitys, että Suomessa ei oikeastaan ole susia. Lähdesmäen mukaan tätä kuvaa on toistanut myös aiempi historiantutkimus.

Lähdesmäki pani väitöskirjassaan kuitenkin merkille, että susia havaittiin 1900-luvun alussa joka puolella Suomea.

Kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki. Kuva: Jouni Tikkanen

”Kun katsoin vuosisadan alun sanomalehtiä, huomasin, että kun puhuttiin susihavainnosta uutisessa, usein kerrottiin, että tällä seudulla ei miesmuistiin ole niitä näkynyt. Samalla kun puhuttiin suden sen hetkisestä läsnäolosta, painotettiin siis, että se oli harvinaista.”

1900-luvun alussa alkoi toisin sanoen muotoutua uusi normaali, jonka mukaan sudet olivat poissa, vaikka niitä näkyikin.

Susiraja

Susia jahdattiin lähes koko 1900-luvun ajan innokkaasti koko maassa, mutta Itä-Suomessa ja Lapissa susihavaintoja pidettiin vähän normaalimpina kuin lännessä. Heta Lähdesmäki on huomannut, että vähitellen 1900-luvun mittaan johonkin kohtaan Suomea alkoi muodostua kuvitteellinen susiraja.

”Ensimmäinen suoran viittauksen siihen löysin vasta 1970-luvulta, kun niin sanotun Hämeen suden yhteydessä  puhuttiin ’suden kääntöpiiristä’”, Lähdesmäki kertoo.

Epäsuoremmin saman kaltaista puhetta oli esiintynyt jo parinkymmenen vuoden ajan.

Ensimmäisen suoran maininnan takana oli Hämeen Sanomiin kirjoittanut suden suojelija, joka puolusti sutta sanomalla, että ei ole kuullut mistään ”suden kääntöpiiristä”, jonka toisella puolella susia ei voisi esiintyä. Juuri tällainen ajatus kuitenkin vahvistui vielä 1900-luvun loppua kohti.

Harhaileva susi

Kuvitteellisen susirajan väärälle puolelle ilmestyneistä susista alettiin puhua yhä useammin ”harhailijoina”.

Suden biologia tunnetaan nykyisin paremmmin kuin 1900-luvun alkupuolella, ja tiedämme, että nuoret yksilöt lähtevät etsimään omaa lisääntymiskumppaniaan ja reviiriään 1–3-vuotiaina. Tiedetään myös, että susi etenee yleensä hyvin määrätietoisesti. Tätä ei 1900-luvun alkupuolella tiedetty, ja susien haluttiin ehkä myös retorisesti osoittaa ”harhautuneen” pois luontaiselta paikaltaan.

”Tämä nousee esiin 1950-luvun eläntieteellisissä kirjoissa”, Lähdesmäki kertoo.

Erämaasusi

Etelä- ja Länsi-Suomessa sudet pysyivät yksittäisinä ”harhailijoina” tietysti sen takia, että susia tapettiin paljon. Suden pysyvämmän kannan levinneisyys rajoittui Itä-Lappiin, ja lajia alettiin pitää yhä useammin erämaan eläimenä.

”Vuosisadan edetessä, lähempänä puoliväliä, korostuu se, että suden yhteydessä puhutaan erämaasta”, Heta Lähdesmäki kertoo.

Nykyisen biologisen tiedon mukaan susi on joustava opportunisti, joka pystyy aivan hyvin elämään ihmisenkin läheisyydessä. Puhetta suden erämaisuudesta ovat pitäneet kuitenkin yllä sekä suden vastustajat että puolustajat, eri syistä.

Puolustajat ovat Lähdesmäen mukaan ajatelleet, että niin kauan kuin Suomessa on jäljellä erämaata, on myös paikka, joka kuuluu sudelle. Vielä 1990-luvulla ympäristöfilosofi Leena Vilkka kirjoitti romanttiseen sävyyn siitä, miten susi tekee erämaasta erämaan. Suden vastustajille sama erämaisuus on ollut kuitenkin tapa määritellä susi ihmisen lähelle kelpaamattomaksi lajiksi.

Häirikkösusi

Yhtä aikaa suden erämaisuuden kanssa alettiin puhua ”häirikkösusista”. Nämä sanat liittyvätkin kiinteästi toisiinsa.

”Ne voimistuivat ja syntyivät samaan aikaan vuosisadan toisella puoliskolla. Siinä samalla, kun suden paikka siirtyi marginaaliin, eli kuvitteellisiin erämaihin”, Lähdesmäki sanoo. ”Silloin alettiin puhua ihmisen elinpiiriin tulevista susista ensin röyhkeinä ja sitten häiriköinä.”

Koko ajatusketju syntyi Lähdesmäen mukaan 1900-luvun kuluessa: Sudet tapettiin ensin pois suuresta osasta Suomea. Tappamalla luotiin kuvitteellinen ”susiraja”, jonka toiselle puolelle levittäytyneitä nuoria susia pidettiin ”harhailijoina”. Kun tämä tilanne kesti useamman vuosikymmenen, se alkoi tuntua normaalilta. Pian susi olikin ”erämaan eläin”, joka oli ihmisasutuksen lähelle tullessaan ”häirikkö”.

Suden paluu

Susi on saanut Suomessa suojelua vuodesta 1973 alkaen. Tämän myötä sudesta on alettu puhua entistä useammin myös myönteiseen sävyyn. Yksi myönteiseltä kuulostavista käsitteistä on ”suden paluu”.

Paluun ajatuksessa on Lähdesmäen mukaan muutamia ongelmia:

”Samat yksilöt eivät palaa, yhteiskunnallinen tilanne on eri, ihmisetkin ovat vaihtuneet, luonnossa on eri eliölajeja ja ympäristö on aivan erilainen.”

Sitäkin voi kysyä, miten sudet voivat ylipäätään palata, kun ne eivät koskaan olleet varsinaisesti poissa. Suomessa nähtiin susia silloinkin kuin ne olivat harvinaisia, niiden ei vain annettu elää laumaelämää pysyvillä reviireillä. Suden paluusta puhuttaessa onkin Lähdesmäen mukaan kyse susikannan paluusta. Tuollainen pysyvämpi, lisääntymään kykenevä kanta meille kehittyi todellakin uudelleen vasta 1990-luvun kuluessa.

Heta Lähdesmäen väitöskirja Susien paikat julkaistiin tammikuussa 2020. Kuva: Jouni Tikkanen

Suomalainen susi

1900-luvun aikainen yhteiskunnallinen muutos on saanut aikaan sen, että yhä useammalla suomalaisella on sudesta joko neutraali tai positiivinen kuva. Entistä harvempi tekee työtä, jossa susi suoraan tai edes epäsuorasti vaikuttaisi omaan elantoon.

Lähdesmäki kertoo, että 1970-luvulta lähtien metsästäjätkin ovat voineet sanoa julkisuudessa, että eivät toivoisi suden lajina häviävän. Suden on alettu ajatella kuuluvan Suomen luontoon.

”Se on käsittämättömän suuri muutos, koska laji oli aiemmin lainsuojaton”, Lähdesmäki sanoo. ”Ennen kuka tahansa saattoi missä tahansa millä tahansa metsästystavoilla yrittää tappaa suden.”

Lähdesmäen mukaan susi on monien muiden maiden tapaan alettu nähdä Suomessa jalona petona. Ekologinen ajattelu on johtanut siihen käsitykseen, että pedot kuuluvat luontoon siinä missä saaliseläimetkin. Aiemmin vieraana tunkeilijana pidetystä lajista onkin tullut suomalainen. Suomalainen susi.