Valtatie seiskalta ei Pyhtäällä ole Huutjärven ja Siltakylän liittymästä opasteita Valkmusan kansallispuistoon. Mutta jos tietää, että sinne pitää kääntyä, opasteitakin alkaa näkyä. Simonsaaren luontopolulle pääsee Vastilantie 886:n kohdalta ja se löytyy jo helposti.

Parkkipaikalla on opastaulu ja vessa, siis kaikki tarvittava päiväretkeläiselle. Hyväkuntoiset rappuset ja pitkospuut johdattavat alkuun. Melkein heti näen pitkoksilla pötköttävän perhosentoukan. Onko se puiston tunnuseläimen, vain Etelä-Suomen rannikon soilla elävän rämekulmumittarin toukka, se jää arvoitukseksi.

Valkmusan kansallispuisto on kuulu erilaisista suotyypeistään, joita täältä on tunnistettu yli 30. Kansallispuistoon kuuluu neljä suota; Munasuo, Kananiemensuo, Mustanjärvensuo sekä Valkmusa, jossa Simonsaaren pitkoksetkin kiertävät. Valkmusa-nimen loppuosa musa tarkoittaakin suota tai nevaa.

Käpytikan koloja näkyy polun varren kuivissa rungoissa, ja nytkin se koputtelee metsän suojassa. Maa on vielä kohmeessa, vaikka aamuaurinko sirottelee jo säteitään puiden lomasta.

Kahden ja puolen kilometrin pitkoslenkin kiertää nopeasti, mutta tällaisena syysaamuna tekee mieli istahtaa puiselle penkillä ja vain kuunnella ja katsella.

Tikan naputtelun – ja liikenteen – lisäksi ei kuulu mitään muuta. Suon akustiikka imaisee maailmaansa.

Metsäiset suoalueet jäävät taakse, kun polku sukeltaa ruovikon läpi. Sen jälkeen avautuu suuri suoaukea.

Pitkosten varrelle jää muuan muassa ruovikkoa. Kuva: Johanna Mehtola

Evästauon pidän lintutornissa. Saan nauttia maisemista rauhassa; suon reunaa kulkee vain muutama karpalonpoimija. Selailen tornissa olevaa kanteen saakka täyttä vierasvihkoa. Syyskuussa täällä on nähty koppeloita.

Lintutornin juurella on opaskyltti noin kahden ja puolen kilometrin päässä olevalle Moronvuorelle, jossa on päivätupa. Kyltti osoittaa nyt keskelle vetistä suota, mutta siinä onkin hiihtäjän kuva. Talvella sinne voi suihkia suksilla suon yli menevää latua pitkin.

Valkmusan maisemat ovat erämaisia. Kuva: Johanna Mehtola

Katselen polun varrella kauniina hohtavia rahkasammalia ja jääriitteen alla väikkyvää allikkoa, kun taivaalla lehahtaa kuin musta viitta. Korppi! Se tekee kohdallani muutaman upean kaarroksen ja lentää suon laidalle ronkkuen.

Parkkipaikan liepeen puissa tiksuttelee tiaisia. Ne muistuttavat minua, että lintulauta on kotona jo syytä kaivaa esiin ja aloittaa talviruokinta.

Kun koivun runkoa vielä kiertää korkkiruuvimaisesti puukiipijä, olen pakahtua ilosta. Syksyinen suoretki on aina käymisen arvoinen.