Kahdeksas heinäkuuta Sanna-Mari ja Panu Kunttu pakenivat nousevaa ukkosmyräkkää pienelle Gaddarnan luotoryhmälle Pohjoisen Itämeren laidalla. Kun Kuntut lähtivät matkaan Jurmosta kohti Utön saarta, keli oli hyvä. Ennusteista poiketen luotoryhmän kohdalla tuuli kuitenkin alkoi nousta ja ukkospilvet kohosivat taivaanrannassa. Kuntut joutuivat rantautumaan luodolle. Tuuli yltyi ja pilvet lähestyivät.

Kun Sanna-Mari pystytti telttaa, ukkospilvestä purkautui voimakas laskuvirtaus.

”Teltta painui aivan kasaan”, hän kertoo. ”Tosi kova tuuli kesti muutaman minuutin. Pidin kaksin käsin teltasta kiinni, ettei se lähde lentoon.”

Tämä on yksi monista seikkailuista, joita Kuntut kokivat 51 päivän ja 1 129 kilometrin melontaretkellä Salosta Ahvenanmaan ympäri Poriin. Matkan tarkoituksena oli toistaa lintulaskennat, joita Pentti Linkola perheineen teki kesällä 1974. Linkolan matkalla mukana olivat vaimo Aliisa sekä suurimman osan matkaa myös 10- ja 12-vuotiaat tyttäret Leena ja Mirjami.

Linkola tarkkaili ja laski lintuja, hänen vaimonsa hoiti pääosan tuhannen kilometrin soutumatkasta. Kun päästiin saareen, Aliisa ja tytöt etsivät lintuja Pentin rengastettavaksi.

Niin kauan kuin ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kunttu ja saaristoekologi Panu Kunttu olivat retkeilleet Saaristomerellä, he olivat haaveilleet melomisesta Linkoloiden suuren souturetken reittiä seuraten.

Lokakuussa 2018 haave lähti etenemään, kun Kuntut vierailivat Pentti Linkolan luona. Linkola antoi heille merikorttinsa, joihin reitti oli piirretty, sekä 109 sivua koneella puhtaaksi kirjoitettuja lintuhavaintoja.

Kesti kuitenkin vielä pari vuotta, ennen kuin Kuntut saivat järjestettyä aikaa seitsemän viikon melontaretkelle.

Säät vaihtelivat rasvatyynestä myrskyyn. Sanna-Mari Kunttu melomassa lähellä määränpäätä, Poria. Kuva: Panu Kunttu

Pentti Linkola piirsi tuhannen kilometrin soutureittinsä merikorteille ja antoi ne Sanna-Mari ja Panu Kuntulle syksyllä 2018. Kuntut seurasivat samaa reittiä kuluneen kesän aikana. Matka kesti seitsemän viikkoa. Kuva: Panu Kunttu

Sadekesä 1974

Pentti Linkolan elämäkerran mukaan souturetkessä ei ollut kyse pelkästään saaristolinnuston seurannasta ja lintujen rengastuksesta. Linkoloiden avioliitto oli ajautumassa karille, eikä Pentti kestänyt odotella
tilanteen pahenemista. Siispä souturetkelle.

Linkoloiden suuresta soutumatkasta tuli koettelemus, josta ennätyksellisen runsaat sateet tekivät vielä raskaamman.

”Meillä kaikilla oli tietysti sadevaatteet, mutta kun jatkuvasti sataa, vesi menee lopulta läpi”, Pentti Linkola muisteli syksyllä 2018.

Kun koko perhe oli jälleen kerran sateiden takia likomärkinä, he pelastautuivat merivartioasemalle Ahvenanmaan eteläpuolella. Kävi ilmi, että asemalla oli Pentille tuttuja merivartijoita Signilskärin lintuaseman ajoilta.

”Aseman emäntä otti lapset hoitoonsa, kovasti säälitellen”, Linkola kertoi. ”Tietysti vaatteet kuivatettiin, ja oltiin me yksi yökin asemalla.”

Suuria muutoksia linnustossa

Saaristo yllätti Pentti Linkolan linturunsaudellaan. ”Miten valtava tukkasotkakanta silloin oli, samoin lapintiirojen määrät”, Linkola muisteli 2018.

Salosta, Halikonlahden pohjukasta alkanut matkan alkutaival oli nokikanojen valtakuntaa.

”Halikonlahdella täytyi olla satoja pareja … Parhailla paikoilla tuskin 30 metriä pesien väliä”, Linkola kirjasi havaintovihkoonsa.

Myös Kunttujen matka alkoi hyvissä merkeissä 11. kesäkuuta 2020.

”Eilinen lähtöpäivä meni epätodellisessa, hurmioituneessa tunnelmissa. Myötätuuli vauhditti matkaamme ja ilo kupli mielessä. Nyt tämä vuosia mielessä ollut tutkimusretki toteutuu!”, Panu hehkutti päiväkirjassaan.

Pian Kuntut kuitenkin huomasivat, ettei kaikki ollut kuten Linkoloiden retken aikaan.

”Meloimme monta päivää ulos Salosta, joka on aikamoista ruovikkoränniä. Emme nähneet yhtään nokikanaa. Pentti näki satoja”, Panu Kunttu ihmettelee.

Suuret pilkkasiipipoikueet ovat kadonneet. Kuva: Markus Varesvuo

Riskilöiden määrä läntisellä Ahvenanmaalla on kaksinkertaistunut 35 vuodessa. Kuva: Antti Halkka

Kuntut eivät myöskään nähneet Halikonlahdella yhtään keltavästäräkkiä, punasotkaa, heinätavia tai haapanaa. Linkola näki keltavästäräkkejä ”siellä täällä Halikonlahden niittymailla” ja muutamia kymmeniä haapanoita ja punasotkia kutakin, sekä niiden poikueita.

”Tämä kertoo paljon ympäristönmuutoksesta”, Panu Kunttu sanoo.

Suorien johtopäätösten vetäminen tietyn lajin kannan kehityksestä ei tietenkään ole mahdollista ainoastaan kahden 46 vuoden välein tehdyn meriretken perusteella. Havaitut muutokset vaativat tuekseen muitakin tietoja.

Tarkempaa tietoa linnustosta on saatu säännöllisten seurantojen avulla. Turun saaristossa on laskettu lintuja vuosittain 1993 alkaen. Näitä laskentoja täydentävät yksittäisten lintuharrastajien havaintosarjat saaristosta 1940-, 1960- ja 1970-luvuilta alkaen.

Toisaalta Linkoloiden ja Kunttujen meriretket ulottuivat paljon laajemmalle alueelle, Ahvenanmaalle ja Selkämerelle saakka. Vuosittaisten laskentojen järjestäminen näin suurella alueella vaatisi paljon työtä.

Noin vuosikymmenen välein tehtävien valtakunnallisten lintuatlaslaskentojen perusteella tiedetään, että esimerkiksi nokikana on taantunut Ahvenanmaalla ja saaristossa. Se on erittäin uhanalainen, ja lajin kanta on puoliintunut viime vuosikymmeninä. Hälyttävää on, että taantumisen tärkeintä syytä ei tiedetä. Siihen ovat vaikuttaneet ainakin vieraslajit supikoira ja minkki sekä ilmastonmuutos.

”Toki tiesin linnustosta paljon, kun olen täällä koko aikuisikäni liikkunut, mutta kun nyt laskin joka ikisen lajin ja joka ikisen yksilön, niin kyllähän se oli aika silmät avaava kokemus”, Panu Kunttu sanoo.

Vaikka monen lajin tulevaisuus näyttää epävarmalta, Turun saariston säännöllisten lintulaskentojen mukaan suurin osa lajeista ei ole välittömän uhan alla.

Valtaosalla lajeista kanta on vakaa tai kasvussa, ja esimerkiksi tukkakoskelo, punasotka ja selkälokki ovat Turun saaristossa pärjänneet paremmin kuin muualla Suomessa.

Muuta maata parempi tilanne voi johtua monestakin seikasta, mutta osin siihen on vaikuttanut aktiivinen suojelutyö. Vieraspetojen, erityisesti minkin pyynnin tiedetään auttaneen alueella pesiviä tukkasotkia, pilkkasiipiä, lapa- ja sinisorsia, tyllejä, karikukkoja, merikihuja, lapintiiroja sekä kalalokkeja.

Kanahaukkasaarella

Kesäkuun 18. Kunttujen melontaretki oli edennyt Hiittisten saariston pohjoisosiin. He olivat sopineet tapaamisen Monica Stjernbergin kanssa, jonka mökillä Linkolatkin vierailivat. Stjernberg muisti tapaamisen hyvin. Vieraat olivat saapuneet yllättäen.

”Pentti oli tuonut tuliaisiksi itse tekemiään särkisäilykkeitä”, Panu Kunttu kertoo. Vieraille oli puolestaan tarjottu silakkaa ja uusia perunoita.

Linkolat retkeilivät Monican ja hänen miehensä, merikotkatutkija Torsten Stjernbergin kanssa naapurisaarella. Siellä oli huuhkajan pesimäkallio ja kanahaukkametsä. Huuhkajakalliolta löytyi vain saalistähteitä, sillä poikaset olivat jo jättäneet pesän. Kanahaukalla oli kaksi pesää samassa puussa.

”Loistobiotoopilla isoissa kuusissa (pääpuu tervaleppä) vanhentunut pesä A noin 10 metrissä ja noin 15 metrissä pesä B”, Linkola kirjasi haukoista havaintovihkoonsa. Pesässä B oli yksi muna. Tämä metsä on yhä pystyssä, ja osa saaren metsistä suojeltu.

Kaikkialla saaristossa tilanne ei ole yhtä hyvä. Kuntut näkivät välisaaristossa useita avohakkuita. Metsien laji hömötiainen jäi näkemättä. Linkola kirjasi hömötiaisista ”yllättävän paljon havaintoja” ja mainitsi sen olevan sisä- ja välisaaristossa näkyvämpi laji kuin sisämaassa.

”Metsäsektorilla on erityisiä projekteja, missä pyritään tehostamaan saaristometsien hyödyntämistä. Siellä puuvarantoja on vielä jäljellä. Hakkuut ovat yksi tekijä, joka on vaikuttanut ja tulee lähitulevaisuudessa vaikuttamaan saariston linnustoon ja muuhun monimuotoisuuteen”, Panu Kunttu sanoo.

Kanahaukka- ja huuhkajasaarella vietetyn retkipäivän päätteeksi Linkolat jäivät Stjernbergien mökille yöksi. Pentti ei suostunut yöpymään sisällä mökissä, vaan nukkui pihalla soputeltassa.

Monica Stjernbergin tapaamisen jälkeen Kunttujen melontaretki jatkui kohti Vänön saarta. Kesäkuun helteet koettelivat melojia. Sanna-Mari Kunttu kirjoitti päiväkirjaansa 23. kesäkuuta:

”Aurinko kärvensi teltan kuumaksi, joten oli pakko herätä kello kuusi ja mennä uimaan. Olin käynyt uimassa jo viisi kertaa ennen kuin pääsimme lähtemään matkaan. Jo muutaman tunnin päästä auringon kivutessa ylemmäs alkoi tukaluus olla päällimmäinen tunne. Sinilevät nousivat pintaan ja muodostivat iltapäivästä rannoille paksun liisterin, joka tarttui rantautuessa kajakkiin ja jalkoihin. Kiroilin mielessäni sitä, että ravinnepäästöjä ei saada Itämerellä kuriin.”

Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Vastatuulta

Kesäkuun lopussa Kuntut kokivat reissun pahimman takaiskun. Kun Panu oli rantautumassa lintuluodolle, hän kaatui ranteensa päälle. Melominen ei kipeällä kädellä onnistunut.

”Panu otti tujumpaa kipulääkettä. Pelko retkemme keskeytymisestä on läsnä, sillä käsi on todella kipeä, ja lähipäivien sääennuste lupaa navakkaa vastatuulta. Tulemme jäämään aikataulusta jälkeen. Lähdin tekemään yksin muutaman saaren lintulaskennat, että Panu saisi lepuuttaa kipeää kättään autiotuvan suojissa. Kun palasin tuvalle, tuuli oli laantunut neljään metriin. Päätettiin, että hinaan Panua kohti Kråk­skäriä, jossa olisi mukavampi viettää tulossa olevia tuulisia päiviä. Neljän metrin sivuvastainen tuuli ja hinaustaakka tuntuivat siltä, kuin olisi puskenut 10 metrin vastatuuleen”, Sanna-Mari kirjoitti päiväkirjaansa.

Muutaman päivän jälkeen Panu pystyi taas jatkamaan melomista. Hän kuitenkin varoi rannettaan sillä seurauksella, että kyynärvarteen iski rasitusvamma. Retken eteneminen huoletti. Olisiko melominen turvallista kipeän käden kanssa? Sanna-Mari pelkäsi pystyisikö Panu pelastautumaan, jos kajakki kaatuisi. Kuntut päättivät edetä varovasti ja katsoa miten pitkälle he pystyisivät jatkamaan. Aikaa oli kuitenkin vielä kuukausi.

Mutta Gaddarna-luotojen ukkosmyräkkä odotti jo nurkan takana. Maihinnousu ja hätäleiriytyminen Gaddarnalle pelastivat joutumasta vesillä rajuilman riepoteltavaksi.

Suppilopilviä ja raju ukkospuuska Gaddarna-luodoilla. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Se oli jo toinen kerta, kun ukkonen pääsi yllättämään Kuntut, vaikka he ovat kokeneita saaristomelojia. Sanna-Mari ja Panu kuuntelivat teltan suojissa, kuinka sade ja tuuli kurittivat telttakangasta.

”Kello soi 03.30 ja tarkistimme sääennusteen. Klo 04–07 tuuli laskisi 11 metristä kuuteen metriin sekunnissa, ennen kuin nousisi uudelleen. Ehtisimme siis meloa kahdeksan kilometriä ja tehdä laskennat, jos toimisimme ripeästi”, Panu kirjasi päiväkirjaansa.

Auringon noustessa Kuntut työnsivät kajakkinsa merelle.

Panu kertoo, että mainingit olivat selällä niin suuret, että Sanna-Mari kajakkeineen hävisi aallon pohjalla näkyvistä. Oikea kurssi piti tarkistaa aallon harjalla. Aallot eivät kuitenkaan olleet teräviä, joten melominen onnistui liikoja riskejä ottamatta.

Signilskär

Panun ja Sanna-Marin matka eteni Utön saarelle ja sieltä länteen kohti Kökaria. Kökarin eteläinen saaristo jäi melojien mieleen erityisen upeana ja luonnontilaisena alueena, missä kalliot muodostavat paasimaisia seinämiä.

18. heinäkuuta Kuntut olivat meloneet yli kuukauden ajan, ja saapuivat Ahvenanmaan länsipuolelle. He suuntasivat Signilskärin saarelle, joka lintu­asemineen taisi olla yksi Pentti Linkolan souturetken kohokohdista.

Linkola halusi ehkä nähdä oliko asema muuttunut sitten 1950-luvun alun, jolloin hän vietti siellä pitkiä aikoja lintuja rengastaen. Silloin matka Eckerön Storbystä Signilskärille taittui merivartioveneen kyydissä. Vuonna 1974 hän matkasi sinne ensimmäistä kertaa omalla veneellään.

Sanna-Mari ja Panu Kunttu saapuivat Signilskärin lintuasemalle Ahvenanmaan länsipuolelle 19. heinäkuuta. Kuva: Panu Kunttu

”Se oli mahtavaa merta, kun me lähdimme Storbyn rannasta illalla soutamaan Signilskärille”, Linkola kertoi syksyllä 2018. ”Oli jokseenkin tyyntä, mutta etelästä kävi maininki”, hän sanoi.

Maininkeja seurasivat kovat tuulet, joiden tyyntymistä odottaessaan Linkolat viettivät saarella pari päivää.

Myös Kunttuja askarrutti melominen Signilskärille. Ahvenanmaan mantereesta peninkulman päässä sijaitseva saari on erityisen altis tuulille.

”Signilskäriltä paluu onnistui hienosti, olin sitä etukäteen jännittänyt”, Panu Kunttu kirjoitti päiväkirjaansa. Sää muuttui melojille pitkästä aikaa suotuisaksi, ja he saivat meloa myötätuulessa ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon.

”Tällaisesta luksuksesta nautti kovasti, vieläpä kun löysimme Getan saaristosta upean leiripaikan. Iltakahvit joimme hymyssä suin, rentoutuneena pitkästä aikaa”, hän kirjoitti.

Signilskärin satamassa. Kuva: Sanna-Mari ja Panu Kunttu

Erämaa, onnela

Seuraava etappi kulki läpi pohjoisen Ahvenanmaan saariston, sitten Teilin selän yli kohti Brändön pohjoista saaristoa ja Kustavia. Pohjois-Ahvenanmaan saaristo oli koko reitin parasta antia, niin Pentti Linkolalle kuin Kuntuillekin.

”Vårdön saaristo oli niin autiota, että joinakin päivinä näimme yhden tai kaksi kaukaista purjevenettä jossain 10 kilometrin päässä”, Pentti Linkola muisteli.

Täällä saaristo on säilynyt hiljaisena ja erämai­sena.

”Teili on ulkosaaristovyöhykettä, jossa on vanhoja kalamajoja. Siellä ei ole kesämökkejä, eikä siellä kulje laivaväyliä. Siellä ei ole veneliikennettä juuri ollenkaan”, Panu Kunttu kertoo.

Tällaisessa paikassa linnut pääsevät valitsemaan niille parhaat pesimäsaaret ja ruoka-apajat, eikä runsas veneliikenne hajota poikueita.

Kunttujen havaintojen perusteella erityisesti yhdyskunnissa pesivät linnut, kuten ruokit, räyskät ja selkälokit, pärjäävät vieläkin paremmin Ahvenanmaalla kuin Turun saaristossa.

”Varsinais-Suomen puolella ei ollut yhtään merkittävää selkälokkikoloniaa. Tosin myös Ahvenanmaalla ja Selkämerellä puhutaan vain joistakin kymmenistä yksilöistä. Useat ulkosaariston yhdyskunnissa pesivät tyyppilinnut ovat tosi heikossa jamassa”, Panu sanoo.

27.7.2020 Lintujen laskentaa Rauman ja Uudenkaupungin välillä. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

24.7. Kalskär, Ahvenanmaan pohjoisosat. Kova pohjoistuuli pakotti melojat pysymään maissa. Kuva: Sanna-Mari ja Panu Kunttu

Sparvharu

Vielä heinäkuun lopullakin epävakainen sää kiusasi melojia. Pisimmillään heidän piti odottaa tuulen tyyntymistä kolme päivää.

”Tuuli riepotteli telttaa aamuyöstä ja sadepisarat rummuttivat sen kattoa. Koska merelle ei ollut asiaa, nukuimme melkein kymmeneen aamulla! Herättyämme kävimme saaren pohjoisrannalla, jossa valtavat aallot vyöryivät rantaan”, Sanna-Mari kirjoitti päiväkirjaansa 24. heinäkuuta.

Koko matkan aikana Kuntut viettivät seitsemän päivää maissa odottamassa tuulen tyyntymistä.

Linkolan perhe joutui jäämään sään takia maihin vain muutamana päivänä. Heillä oli mukanaan matkaradio, josta he kuuntelivat sääennusteita.

Tosin pohjoisella Ahvenanmaalla sää pääsi yllättämään heidät. Tuuli yltyi äkisti, kun Linkolat olivat soutamassa pitkän selän yli.

”Olimme todellisessa hengenvaarassa”, Pentti Linkola muisteli syksyllä 2018.

Perhe pääsi hätärantautumaan Sparvharun luodolle Kumlingen pohjoisessa saaristossa. Tuulen tyyntymistä odotellessa Linkola rengasti riskilöitä. Vaimo ja tyttäret etsivät poikasia, kuten muillakin saarilla koko retken ajan.

Kuva: Panu Kunttu

”Huipputarkassa etsinnässä kivenlohkareiden alla kolme pesää”, Linkola kirjasi havaintoihinsa. Hän rengasti noin kuukauden ikäiset poikaset kahdesta pesästä, kolmannesta pojat olivat jo ennättäneet maailmalle. Vaikka perhe oli aikaisemmin päivällä kamppaillut hengenvaarallisessa tuulessa, Linkola ei malttanut jäädä odottamaan meren asettumista.

”Illan suussa lähdettäessä kovassa aallokossa yksi terhakka nuori lintu rannan edustalla”, hän kirjasi luodon viimeisen riskilähavainnon muistiinpanoihinsa 27. heinäkuuta 1974.

Kuntut välttelivät riskejä. Pari kertaan he joutuivat kääntymään takaisin ja palaamaan rantaan, koska keli oli liian kova. Se oli vaikea päätös, sillä se tarkoitti, että jäljellä oleva matka piti meloa entistä ripeämmässä tahdissa. Enimmillään päivämatka venyi 45 kilometriin ja kesti 20 tuntia.

Matka kuitenkin eteni, ja ehtiminen Poriin ennen loman loppumista alkoi näyttää mahdolliselta.

Linkoloiden perhe hätärantautui Sparvharun luodolle. Kuntut ohittivat saman alueen tyynemmässä säässä. Kuva: Panu Kunttu

Toinen elokuuta Kuntut leiriytyivät pienelle saarelle Porin edustalla. Seuraavana päivänä he meloisivat lyhyen matkan Tahkoluotoon ja suuri melontaretki olisi ohi. Onnellisuus ja haikeus täyttivät mielen.

”On ollut antoisaa, huikean upeita kokemuksia, mutta myös vaativaa, hurjaakin”, Panu summaa retken antia päiväkirjaansa.

Kuntuille matka oli suuri ponnistus ja luontoelämys, mutta se myös näytti kuinka valtavia muutoksia saaristolinnustossa on tapahtunut, vain yhden sukupolven aikana. Monen lajin kanta on romahtanut samaan aikaan kun uusia lajeja on levinnyt saaristoon. Jos jokin on selvää, niin se, että tämä ei ollut viimeinen melontaretki. Saaristossa riittää tutkittavaa.

”Parasta kotiin menossa on se, että pääsee suunnittelemaan seuraavaa reissua”, Sanna-Mari Kunttu sanoo.

Sanna-Mari ja Panu Kuntun melontareitti löytyy blogista täältä!

Typpilaskeuma ja umpeenkasvu

Itämeren rehevöitymisestä puhutaan paljon, mutta sinileväkukintoja vähemmälle huomiolle on jäänyt ilmasta tuleva typpilaskeuma. Typpilaskeuma syntyy liikenteen ja teollisuuden päästöistä, joka sateen mukana päätyy maahan.

Typpilaskeuman seurauksena saariston kalliokedot ja niityt kasvavat umpeen. Aiemmin kasvillisuudeltaan niukat saaret peittyvät katajien ja heinikoiden alle. Muutos on kuitenkin niin hidasta, että ihmissilmin sitä on miltei mahdoton havaita. Valokuvaaja Raimo Sundelinin samoilta jalansijoilta ottamat valokuvat vuosilta 1992 ja 2020 Eurajoen Kallan saarelta paljastavat hätkähdyttävän muutoksen.

Hiljattain julkaistu tutkimus paljasti typpilaskeuman laajan vaikutuksen Pohjois-Euroopan perhoslajistoon. Karujen paikkojen ravintokasveille erikoistuneet perhoslajit ovat taantuneet, kun taas esimerkiksi perhoset, jotka toukkana syövät joko useita kasvilajeja tai runsastyppisillä mailla eläviät kasveja, runsastuvat.

Kuva: Raimo Sundelin

Samoilta jalansijoilta otettu kuvapari paljastaa umpeenkasvun Kallan saarella Eurajoella. Kuvat vuosilta 1992 (ylhäällä) ja 2020 (alla). Kuva: Raimo Sundelin