Ensimmäinen haahkanaaras lähtee rymisten lentoon. Untuvien täyttämä pesä on piilotettu syvälle rantakallion kolossa kasvavaan katajapuskaan. Tämä paikka on tutkittu jo aikaisemmalla käyntikerralla, joten nyt tutkija Markus Öst vain peittelee pesässä olevat munat untuvilla. Sen jälkeen poistumme paikalta, jotta naaras uskaltaa palata takaisin.

Tutkimusryhmä on tänään jakautunut kahteen porukkaan. Meidän tiimimme käy läpi pesäpaikkoja ja pyydystää naaraita tarkempia tutkimuksia varten. Toisella puolella saarta poikastiimi mittaa ja punnitsee kuoriutuneita poikasia.

Pyyntitiimissä on neljä jäsentä. Kim Jaatinen, Heikki Eriksson ja Niilo Aro kantavat mukanaan haaveja. Markus Öst raahaa vedellä täytettyä ämpäriä, työkalupakkia ja kansiota. Öst on tottunut olemaan kuormajuhtana. Hän aloitti ryhmässä opiskelijana 1990-luvulla, ja toimii nykyisin ryhmän vetäjänä yhteistyössä Kim Jaatisen kanssa.

Haahkoja tutkitaan noin 15 neliökilometrin laajuisella alueella Tvärminnen eläintieteellisen aseman edustalla. Tämä saari, Kalvholmen, on puolentoista kilometrin päässä asemalta. Tutkimusalue ulottuu sisäsaariston metsäsaarilta paljaille ulkoluodoille asti.

Naaras seuraa tarkkana haavimiehiä ja kuvaajaa. Kuva: Heikki Eriksson

Hupenevat haahkat

Merellä leijuu vielä ohutta keveää aamusumua, mutta nouseva tuulenvire kertoo jo päivästä. Tänään on naaraspyynnin viimeinen päivä, poikastiimi jatkaa omaa työtään vielä jonkin aikaa. Maastokausi on lyhentynyt vuosi vuodelta. Työt saadaan nykyisin valmiiksi nopeasti, koska pesiviä haahkoja on täällä koko ajan vähemmän.

Haahka on määritelty maailmanlaajuisesti uhanalaisuusluokitukseltaan silmälläpidettäväksi. Haahkakantojen tilanne kuitenkin vaihtelee paikallisesti. Monilla alueilla ne hupenevat, mutta on olemassa myös paikkoja, joissa niillä menee ihan hyvin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikasta löytyy haahkapopulaatioita, joiden koko on pysynyt vakaana.

Itämerellä haahkojen kohtalo on aivan erityisen surkea. Suomessa haahka on erittäin uhanalainen. Haahkakannan kurja tilanne vaikuttaisi eri paikoissa johtuvan ainakin osittain eri asioista.

”Kyllä siihen ilmeisesti on monta syytä. Jokainen eri populaatiota tutkiva uskoo vähän eri hypoteeseihin. Minäkin voin puhua vain tästä meidän populaatiostamme”, kertoo Öst.

Itämeren piirissä esimerkiksi Tanskan salmien alueella on ollut pahoja koleraepidemioita, jotka ovat tappaneet runsaasti haahkoja. Lisäksi lämpimät talvet voivat siellä vaikeuttaa epäsuorasti haahkojen elämää.

Haahkan pääravinto, sinisimpukka, viettää Itämerellä talven yleensä lepotilassa. Simpukoiden on todettu laihtuvan lämpimässä vedessä. Leudontuvina talvina simpukat eivät lepää, vaan niiden aineenvaihdunta pysyy vilkkaana läpi talven. Ne kuluttavat paljon energiaa ja menettävät painoaan. Laihat simpukat ovat surkeaa ravintoa, joten lämpenevien talvien myötä haahkojen ruoka-apajat Tanskan salmissa ovat voineet heiketä.

Täällä Tvärminnen alueella haahkojen suurin ongelma vaikuttavat tällä hetkellä olevan pedot.

Pesinnässään epäonnistuneet naaraat kerääntyvät ryhmiksi, jollainen on tässä Tvärminnen eläintieteellisen aseman lähellä otetussa kuvassa alaoikealla. Kuva: Heikki Eriksson

Pelon ilmapiiri

Kalliolla edessämme makaa kuollut naaras. Sillä on rengas jalassaan, joten sen henkilöllisyys selviää aineistosta myöhemmin. Syöntityylistä tunnistaa saalistajan. Merikotka on tehnyt huolellista työtä.

Kun Öst aloitti täällä 1990-luvun puolivälissä, kaikki parhaat haahkasaaret olivat ulkona merellä. Kun alueen merikotkakanta kasvoi, alkoi ulkosaaristo tyhjentyä, ja linnut siirtyivät pesimään sisäsaaristoon.

Nykyisin sisäsaaristossa mylläävät supikoirat ja minkit, ja ulompana merellä saalistavat merikotkat.

”Haahkat ovat puun ja kuoren välissä”, toteaa Öst.

Nisäkäspedot pystyvät puhdistamaan tehokkaasti kokonaisia saaria. Merikotkan vaikutus taas on pahimmillaan silloin kun haahkapoikueet lähtevät merelle. Merikotkat saalistavat aikuisten naaraiden lisäksi suuria määriä poikasia. Korkealta ilmoista niiden pelotevaikutus ulottuu laajalle.

Petojen vuoksi kaikki naaraat eivät uskalla ryhtyä pesimään lainkaan, ja nekin jotka uskaltavat, viivyttävät päätöstään myöhään.

Tvärminnen alueella on viime vuodet suoritettu tehokasta vieraspetopyyntiä, eli saarilta on poistettu minkkejä ja supikoiria.

”Vuosi 2010 oli ihan hirveä petovuosi, haahkoja kuoli valtavasti vieraspetojen takia. Pari vuotta sitten laitoimme ison petojenpoistovaihteen silmään”, kertoo Kim Jaatinen.

Nisäkäspetojen poisto metsäisiltä sisäsaarilta on auttanut haahkoja. Esimerkiksi Kalvholmenilla supikoirat ja minkit on poistettu useana vuonna, ja haahkoilla vaikuttaa nyt menevän paremmin.

Haahkan poikaset lähtevät vesille heti kuoriuduttuaan. Kuva: Heikki Eriksson

Haavi heilahtaa

Osa pesistä on jo tyhjillään. Poikaset ovat kuoriutuneet, ja naaraat ovat vieneet pesyeensä vesille. Joillain naarailla on kuitenkin vielä haudonta kesken.

Kalliolla pienten mäntyjen keskellä erottuu pesä. Haahkanaaras on painautunut tiiviisti untuvakasan keskelle. Naaras on rohkea, ja päästää pyytäjät hyvin lähelle ennen kuin liikahtaakaan. Viime hetkellä se kuitenkin säntää lentoon ja ohittaa täpärästi pyytäjän haavin.

Pyynti ei ole helppoa liukkailla kallioilla.

Untuvien keskeltä löytyy kolme munaa. Öst nostaa vedellä täytetyn ämpärin pesän vierelle. Munia kelluttamalla selvitetään niiden tuleva kuoriutumisaika. Tämä naaras on hautonut noin kaksikymmentä päivää, ja urakkaa on vielä viisi tai kuusi päivää jäljellä. Eriksson merkitsee paikan koordinaatit talteen ja solmii pesäpaikan merkiksi numeroidun nauhan viereiseen mäntyyn.

Vähän kauempana näkyy tuhottu pesä. Sellaisen tunnistaa ympäristössä lojuvista rikotuista kuorista. Jos kyseessä on pesä, josta poikaset ovat jo kuoriutuneet, ei ympärillä yleensä näy varsinaisia munankuoria vaan ainoastaan kalvojen jäänteitä.

Reitti vie pienen lehdon läpi rantaan. Haavimiehet menevät ensin, me Östin kanssa kuljemme perässä. Kasvillisuus on yön jäljiltä märkää, ja kosteassa ilmassa leijuu kielon tuoksu.

Seuraavalla pesällä istuva naaras näkyy edessämme rantakalliolla. Haaveja kantavat Eriksson, Jaatinen ja Aro alkavat punoa suunnitelmaa. Yksi lähestyy rannan suunnasta, toinen estää linnun pakenemisen edestä, ja kolmas kiertää takaa.

Vuosien saatossa ryhmä on tutkinut paljon haahkanaaraiden persoonallisuutta, käyttäytymistä ja pesäpaikkojen valintaa. Ikä vaikuttaa pesäpaikan valintaan. Nuoret arkajalat pesivät tällaisissa kohdissa lähellä rantaa, josta on suora pakoreitti merelle. Vanhat konkarit sen sijaan uskaltavat etsiä suojaisia pesäpaikkoja myös saarten sisäosista.

Haavimiehet piirittävät pesän. Hipihiljaa ja varovasti he lähestyvät hautojaa. Naaras ponkaisee siivilleen, haavi heilahtaa ja lintu on kiinni.

Käyttäytymistutkimusta

Jaatinen poimii linnun haavista ja asettaa sen varovasti syliinsä. Ensimmäiseksi linnulta otetaan verinäyte stressihormonien tutkimista varten. Verinäytteen lisäksi mitataan ruumiinlämpö, otetaan höyhennäyte, lintu punnitaan, ja sen pää ja siipi mitataan.

Naaras on vanha tuttu, sillä on toisessa jalassaan metallirengas ja toisessa muoviset värirenkaat. Renkaiden numeron ja väriyhdistelmän perusteella selviää, kenestä on kyse. Tämä naaras on pyydetty pesältä ensi kerran vuonna 2014, jolloin se on saanut renkaat jalkaansa.

Jaatinen askartelee naaraalle siipilipun sinisestä ja keltaisesta teipistä. Lippu pysyy linnulla muutaman viikon, ja irtoaa nätisti viimeistään silloin kun lintu vaihtaa sulkansa. Eriväristen lippujen ja värirenkaiden avulla tutkijat tunnistavat linnut, kun ne ovat vieneet poikasensa merelle. Öst ja hänen apulaisensa viettävät seuraavat viikot tarkkaillen pesiltä lähteneiden, aalloilla keikkuvien poikasryhmien ja pesimättömien naaraiden käyttäytymistä.

Haahkanaaraat lyöttäytyvät mielellään yksiin ja muodostavat poikashoitoryhmiä. Tutkijat seuraavat ja videoivat näiden päiväkotiryhmien edesottamuksia.

Markus Öst, Kim Jaatinen ja Niilo Aro tutkivat metsäisen ympäristön valinnuttta naarasta. Kuva: Heikki Eriksson

Haahkoja on tutkittu Tvärminnessä niin pitkään, että niiden sukulaissuhteet ovat tarkasti tiedossa. Voisi olettaa, että haahkanaaraat hoitaisivat poikasia sukulaistensa kanssa, kun ne keräävät poikueet vesillä isoiksi niin sanotuiksi lastentarhoiksi.

Haahkanaaraat eivät vaikuta erityisen sukurakkailta. Ne eivät laita hynttyitä yhteen sukulaisnaaraidensa kanssa yhtään sen useammin kuin muidenkaan, sillä poikasten kimppahoito on yleensä kannattavaa puuhaa sukulaisuussuhteista riippumatta.

Ainoastaan oikein runsaat petovuodet tekevät poikkeuksen. Silloin haahkanaaraat yllättäen ovatkin hyvää pataa sukunsa kanssa. Ne siis selvästi tunnistavat kuka on sukua ja kuka ei, mutta valitsevat yhteistyökumppaninsa sukulaisuussuhteen perusteella ainoastaan silloin, kun ympäristössä on poikkeuksellisen vaarallista.

Poikastiimi liikkeellä

Esiin tullut aurinko saa rannassa kasvavat keltaiset merihanhikit, ketohanhikin alalajin, loistamaan. Meri kimmeltää, ja kevyt sumu erottuu enää kaukana horisontissa.

Kalvholmen on käyty läpi, ja kuljemme rantaviivaa kohti venettä. Matkalla tapaamme poikastiimin. Neljän hengen poikastiimi, Katie Bernashe, Ida Hermansson, Sara Negazzi ja Ben Steele, istuvat rantakalliolla merkitsemässä poikasia. Pienet tummat untuvapallot nököttävät rauhallisina tutkijoiden käsittelyssä. Myös poikasilta otetaan veri- ja höyhennäytteet. Lisäksi niiltä mitataan pulssi ja jalkojen pituus.

On lounasaika, joten hyppäämme veneeseen ja lähdemme kohti eläintieteellistä asemaa. Poikastiimi seuraa kohta perässä.

Autio saari

Lounaan jälkeen jatkamme Furuskär-nimiseen saareen. Osa saaresta on käyty läpi jo aiemmin, joten tarkastettavana on vain pieni nurkka.

Aurinko ja tuuli ovat kuivattaneet aamulla vielä liukkaat rantakalliot. Nyt jalka pitää sileillä kaltevilla kohdillakin hyvin. Saari on pääosin kalliomännikköä, muutama pieni kuusikkokin sieltä löytyy. Furuskär on hiljainen. Metsiköissä ei ääntele kukaan. Vain tuuli humisee puiden latvoissa.

Saari on hiljainen myös haahkojen osalta. Öst ja Jaatinen kertovat, että näin on ollut jo monta vuotta. Joskus aiemmin täällä on ollut jopa seitsemänkymmentä pesää, mutta enää saari ei ole haahkojen mieleen.

Muutama haahka on nyt rohkaistunut sijoittamaan pesänsä tänne. Yksi niistä kököttää hyvässä kätkössä mättään alla katajanoksien suojassa. Naaras istuu niin hipihiljaa piilossaan, että Öst huomaa sen vasta metrin päästä. Lintu luottaa suojapaikkaansa ja pysyy hievahtamatta aloillaan. Eriksson hiipii hiljaa ihan sen viereen ja poimii sen rauhallisesti käsin kiinni.

”Kylmähermoinen mamma”, toteaa Öst.

Toivoa vai ei?

Tvärminnen haahkat aloittavat pesintänsä nykyisin entistä myöhemmin, vaikka niiden pitäisi hyötyä talvien lämpenemisen myötä pidentyneestä sulan veden ajasta, ja pesiä aikaisemmin.

Tutkijoiden mukaan myöhästely liittynee lisääntyneisiin petoihin. Naaraat eivät uskalla aloittaa, kun merikotkat partioivat taivaalla ja nisäkäspedot saarissa. Myös Tanskan laihtuvilla simpukoilla saattaa olla vaikutusta. Nämäkin haahkat talvehtivat Tanskan salmissa, eivätkä ehkä pysty tankkaamaan talvella riittävästi, jotta ne olisivat keväällä tarpeeksi tuhdissa kunnossa aloittaakseen pesinnän heti saavuttuaan. Ravintovarastojen täydennys pesimäalueella saattaa viivästyttää pesinnän aloitusta entisestään.

Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen myötä lisääntynyt sadanta laimentaa Itämerta. Se vaikuttaa sinisimpukoihin, jotka tarvitsevat riittävän suolaista vettä voidakseen hyvin.

Simpukoiden kurjasta tulevaisuudesta on nähty viitteitä myös täällä Tvärminnessä. Näillä vesillä on tutkittu suolaisuuden vähenemisen ja meren lämpenemisen vaikutuksia alueen sinisimpukoihin. Tutkijat ovat todenneet, että meren laimetessa ja lämmetessä simpukoita on harvemmassa, eli kannan tiheys pienenee. Kun ilmastonmuutos tästä vielä etenee, vaikeutuu simpukoiden elämä todennäköisesti vielä lisää.

Haahka ei osaa kaivella ruokaa pehmeiden pohjien liejusta, vaan se tarvitsee sinisimpukan kaltaista, kovilta pohjilta napsittavaa syötävää. Se pystyy kuitenkin onneksi käyttämään jonkin verran muutakin ravintoa sinisimpukan ohella. Öst kertoo, että haahkojen on todettu syövän esimerkiksi vieraslajeja liejutaskurapua ja vaeltajasimpukkaa.

Surkeasta tilanteesta huolimatta Tvärminnen haahkatutkijat haluavat uskoa haahkojen tulevaisuuteen. Joillain alueilla haahkan ravinnosta vain puolet tai kolmasosa on sinisimpukkaa, ja loppu jotain aivan muuta, joten ehkä laji oppii täälläkin löytämään korvaavaa ravintoa.

Olemme Furuskärin rannassa. Markus Öst tyhjentää vesiämpärin ja nousemme veneeseen.

”Pyyntikausi on haavissa”, Eriksson ja Jaatinen toteavat yhteen ääneen.

Haahkatiimissä on vuosien saatossa ollut paljon jäseniä. Kuvassa vasemmalta Niilo Aro, Kim Jaatinen, Markus Öst ja Jens Skog. Kuva: Heikki Eriksson

”Tapaus haahka” valittiin Aikakausmedian Editkisassa vuoden 2020 kuvareportaasiksi.