Luonnonsuojeluihmisenä, joka ei Pentti Linkolan tapaan yritä saada elantoa alkutuotannosta ilman modernia teknologiaa, olen kuin vanhan vertauksen harakka tervatulla katolla. Olen osa systeemiä ja marketin kassajonossa muiden mukana. Jos saan nokan irti, pyrstö tarraa kiinni ja toisin päin.

Tuulivoiman menestystarina on hyvä esimerkki tervassa keikkumisesta. Toivon sen menestystä, mutta en siellä mistä haen luonnonrauhaa ja erämaatunnelmaa.

Käsi kädessä kulkevat ilmaston lämpeneminen ja kuudes sukupuuttoaalto, jotka molemmat tulevat vääjäämättä tuhoamaan myös alkuperäistä luontoa ja lajeja. Tähän ahdistukseen moni toivoo helpotusta esimerkiksi sähköautojen yleistymisestä. Usein tämä toive on ihmisillä, jotka eivät ole valmiit luopumaan mistään.

Sähköstä toivotaan ratkaisua vähän kaikkeen ilmastonmuutoksen torjunnassa. Jopa pienpuun polttajien ja puusaunan käyttäjien toivotaan siirtyvän sähköön ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Ongelma on se, että esimerkiksi autokannan muuttaminen sähkölle vaatii valtavan määrän tuulivoimaloita ja miljoonia akkuja.

Päätin hieman painia ongelmani kanssa ja etsiä paikan, missä voisin siedättää itseäni tuulivoimaloille, jos en kerran pysty luopumaan mistään, vaan esimerkiksi vaihdan biokaasuautoni tulevaisuudessa sähköautoon.

Miksi tuulivoimaa ei sijoiteta moottori­tien varteen?

Kätevin paikka tuulivoimasiedätykselle löytyi Luhangasta Lakamäen tuulivoimapuiston kupeesta, johon on Ilmatar-yhtiön puolesta rakennettu laavu ja tulipaikka tuulivoiman ihailuun. Saavun laavulle sopivasti ennen pimeän tuloa ja katselen lähimmillään vain vajaan 300 metrin päässä nousevia voimaloita. Tuulta on 4 m/s ja isot lavat pyörivät. Auton sisältä astuttuani humina ei tunnu erityisen voimakkaalta.

Ryhdyn valmistelemaan illallista, teen tulet ja fundeeraan, että olisipa kätevää, jos myllyltä tulisi roikka tänne laavulle, niin että voisin ladata kannettavan ja puhelimen.

Tulen kanssa touhutessani ja illastaessani en kiinnitä isoa huomiota voimaloiden ääneen. Kun tuli hiipuu ja on aika asettua makuupussiin, voimala alkaakin täyttää ympäröivää äänimaisemaa. Silti se ei haittaa nukahtamista.

Yöllä heräilen kuten vieraassa paikassa ensimmäistä kertaa nukkuessa usein herää, mutta en sen useammin. Nukahtamista odotellessa ja varsinkin aamun kajastaessa tuulivoimaloiden pienet äänenvaihtelut herättävät aika-ajoin epäilyksen, että lähestyvä auto hidastaa ja kohta joku aloittaa railakkaan makkaran paiston.

Yön tuntemuksia ja ääniä pohtiessani päädyn siihen, että äänimaisema on eräällä tapaa hieman saman tyyppinen kuin esimerkiksi Sipoonkorvessa: Helsinki-Vantaan lentoaseman äänet kuuluvat läpi yön nousevana ja laskevana huminana, tai sitten kuuluu kehä III:n aaltoileva liikenteen humina. Kummastakin pidän niin vähän, että metsäfiilistely on minulle mahdotonta. Tässä äänen lähteet ovat miehittämättömiä betonitorneja, ja ympärillä tiedän olevan laajalti asumatonta seutua, eläimiä ynnä muuta. Silti en viihdy, vaan tunnen olevani makuupussissa isolla teollisuusalueella, jossa läheisen elintarvikevaraston ilmastointi tai jäähdytys humisee koko ajan.

Syksyisessä metsässä tuuli joskus humisee niin voimakkaasti, että välillä toivoisi sen laantuvan. Haluaisi kuulla myös pienempiä luonnon ääniä kuin korpin ja kurjen. Mutta tuuli kuitenkin vaihtelee, on luonnon tuottamaa, ei vie tunnelmaa, ja hieno kontrasti syntyy sillä hetkellä kun kaikkialla tyyntyy.

Aamiaisen jälkeen lähden kävelemään metsäautotietä tuulipuistosta pois päin vastatuuleen. Vasta noin kilometrin kohdalla humina lakkaa. Seison katsellen kuusikon hämärään, sadetta on vielä ilmassa. Hiljaisuus on ihanaa; kuuluu rasahtelua ja tiaisen hentoa ääntä. Tajuan, miten paljon tasainen tuulimyllyjen humina vie luontokokemuksestani. Satunnaista marjojen poimintaa lukuunottamatta tuo neljän tuulimyllyn luoma noin 8 neliökilometrin äänialue on minulle pääosin epämieluisaa autiomaata, teollisuusaluetta.

Jotain olisi tehtävä. Luonnonystävänä olen kuin se vertauksen harakka: tervattu katto on meidän hyvinvointivaltiomme, josta emme ole valmiita tinkimään. Tuulivoiman avulla pyrstö pysyy katossa kiinni. Voinhan vielä aukoa suutani ja syödä, mutta turha toivoa liikkumista.

Tuulivoimaa ajatellen pitäisi katsoa isoa kokonaisuutta. Miksi ei laitettaisi rahaa kalliimpiin voimaloihin, joita voi sijoittaa vaikka paperitehtaan katon täyteen? Tuulivoima halutaan sijoittaa sinne missä se ei häiritse ihmisiä. Moottoritiekin häiritsee ihmisiä. Miksei moottoritien varteen voisi sijoittaa tuulivoimaa? Kysymyksiä pyörii mielessä.

Jos halutaan säästää alkuperäistä luontoa, tuulivoiman nykyrakentamisen vauhti ja laajuus pelottavat. Onko ongelmani vain pienen vähemmistön ongelma? Meidän jotka haluamme, että luonto olisi  luontoa ilman teollisuustontin tunnelmaa!

Astun biokaasuautooni.

Teksti: Heikki Susiluoma, kuvitus Jukka Pylväs
Heikki Susiluoma on luonnonsuojelija ja tutkija ja työskentelee Hiilipörssi Oy:ssä.
Jukka Pylväs on Porvoossa asuva kuvittaja ja graafinen suunnittelija.