Tasainen surina ja lämpö unettavat. Havahdun kuitenkin hetkittäin polttavaan kivuntunteeseen. Kun toimenpide on valmis, käsivarteni kääritään muovikelmuun. Astun ulos tatuointistudiosta Helsingin kevättalven pakkaseen.

Kotona tarkastelen lopputulosta: kyllä sen tunnistaa muurahaissinisiiveksi. Paikoitellen jälki on hieman hapuilevaa, mutta harjoittelijan tekemäksi kuva on oikein mukiinmenevä.

Muutamaa kuukautta aiemmin olin kirjoittanut kandidaatintutkielmani muurahaissinisiiven ekologiasta ja suojelusta. Kun minulta pian tämän jälkeen kysyttiin, suostuisinko tatuoijaharjoittelijan koekaniiniksi, vastaukseni oli tietenkin kyllä – riittihän ihossani pinta-alaa harjoitusmateriaaliksi.

Tatuoinnin aiheeksi valikoitui muurahaissinisiipi, joka on monella tapaa aivan erityisen kiehtova hyönteinen.

Muurahaissinisiiven erikoinen elinkierto

Muiden perhosten tavoin muurahaissinisiipi Phengaris arion käy kehitysvaiheissaan läpi täydellisen muodonvaihdoksen. Juhannuksen jälkeen lentävä naaras munii jälkikasvunsa kangasajuruohon kukinnoille. Vastakuoriutunut toukka syö aluksi isäntäkasvin kukkia. Pian tapahtuu kuitenkin jotain perhosten keskuudessa hyvin poikkeavaa: toukka hylkää ravintokasvinsa ja pudottautuu maahan.

Avuttoman oloinen toukka lojuu ajuruohon juurella, kunnes ohikulkeva muurahainen nappaa sen mukaansa. Toukka on pikkuruinen eikä pysty liikkumaan pitkiä matkoja. Se osaa kuitenkin houkutella viholaismuurahaisia matkimalla niiden tuoksua ja ääntelyä. Jos toukka on onnekas, se päätyy juuri oikeaa lajia edustavan viholaisen maanalaiseen pesään. Sopiva isäntämuurahaislaji vaihtelee maantieteellisesti, mutta tavallisesti yhdellä paikalla isännäksi kelpaa vain yksi laji.

Vääränlajisen muurahaisen matkassa toukan tarina loppuu lyhyeen.

Vääränlajisen muurahaisen matkassa toukan tarina loppuu lyhyeen – siitä tulee muurahaisten ruokaa. Isäntälajin pesässä käykin päinvastoin: viholaiset hoitavat perhosen toukkaa kuin omaansa, kiittämätön holhokki sen sijaan alkaa käyttää ravinnokseen muurahaisten jälkikasvua.

Toukka on ahmatti, ja saattaa kokonaan tyhjentää pienen viholaispesän muurahaistoukista ja -koteloista. Tällöin sekä viholaispesä että toukka kuolevat. Useimmiten viholaispesä kuitenkin riittää elättämään yhden perhostoukan, mutta ravinto loppuu kesken lähes varmasti, jos samaan pesään päätyy useampi toukka. Tämän takia muurahaissinisiipinaaras munii vain yhden munan yhdelle kasville, eivätkä perhospopulaatiot ole koskaan kovin suuria ja tiheitä.

Jos kaikki menee hyvin, muurahaissinisiiven toukka talvehtii viholaispesän maanalaisissa kammioissa ja myös koteloituu siellä. Lopulta aikuinen perhonen kuoriutuu kotelosta ja ryömii juhannuksen tietämillä viholaisten käytäviä pitkin maan pinnalle oikomaan siipensä lentokuntoon.

Onko Taipalsaarella muurahaissinisiipiä?

Sinisiipitatuointi on haalistunut käsivarressani kymmenisen kesää, kun kävelen taipalsaarelaisen maantien piennarta. Paljasta hiekkaa värittävät siellä täällä aniliininpunaisena kukkivat kangasajuruohomättäät. Eletään helteisen kesäkuun viimeisiä päiviä ja hiki valuu noroina. Perhosia lämpö ei haittaa: kangassinisiipiä ja ratamoverkkoperhosia näkyy sadoittain. Niiden lisäksi lukuisat muutkin perhoslajit tankkaavat mettä ajuruohon kukista.

”On vain ajan kysymys, milloin muurahaissinisiipi kuolee Suomesta sukupuuttoon. Jäljellä olevat populaatiot ovat niin pieniä, että niiden katoaminen elinympäristöjen umpeenkasvun myötä vaikuttaa vääjäämättömältä. Emme edes tiedä, onko Taipalsaarella enää muurahaissinisiipiä”, toteaa tutkija Kimmo Saarinen Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutista kartoituksen alussa.

Pienilmasto määrittää elinympäristön

Hiekka on niin kuumaa, että se polttaa varpaita paljasjalkakenkien läpi. Auringossa kuumeneva paljas hiekkamaa on muurahaissinisiivelle välttämättömyys täällä pohjoisessa, koska se luo otollisen elinympäristön kangasajuruoholle ja etenkin hiekassa pesiville viholaisille.

Kun kasvillisuuden tiheys ja korkeus kasvavat, kasvit alkavat varjostaa maata. Silmämääräisesti muutos voi olla mitätön. Viholaisetkin näyttävät viihtyvän myös kevyesti varjostetuilla paikoilla. Lähemmässä tarkastelussa on kuitenkin huomattu, että yksittäisen viholaislajin elinympäristövaatimukset ovat erittäin tiukat. Vähäinenkin muutos kasvillisuudessa muuttaa maan pinnalla vallitsevia lämpö- ja kosteusoloja eli viholaisia ympäröivää pienilmastoa.

Englannissa tehdyissä tutkimuksissa on huomattu, että kaikista viholaisista juuri muurahaissinisiiven isäntämuurahainen viihtyy kaikkein kuumimmilla paikoilla. Kasvillisuuden tiheyden ja korkeuden kasvaessa tämä viholaislaji katoaa ja tilalle tulee muita, viileämmässä pienilmastossa viihtyviä viholaisia. Muurahaissinisiiville isäntälajin katoaminen merkitsee umpikujaa, loppua.

Viholaisia on vaikeaa erottaa toisistaan. Ei tiedetä, mikä viholaislaji toimii muurahaissinisiiven isäntänä Suomessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä että täällä, kuten Englannissakin, isäntälaji on riippuvainen kuumimmista mahdollisista pienilmastoista.

”Historiallisesti muurahaissinisiivelle ja sen isäntälajeille sopivia elinympäristöjä on syntynyt metsäpalojen myötä. Vanhat kuloalueet ovat usein punaisenaan kangasajuruohoa”, Saarinen kertoo.

Tehokas palontorjunta ei olekaan muurahaissinisiivelle eduksi, mutta isompina tekijöinä lajin ahdingon taustalla vaikuttavat liiankin tutut maailmanlaajuiset ympäristöongelmat: ilmastonmuutos ja typpilaskeuma rehevöittävät maaperää ja kiihdyttävät kasvien kasvua sekä kasvilajiston muutoksia. Niiden myötä paahdeympäristöt kuumine pienilmastoineen katoavat kiihtyvällä tahdilla.

Kimmo Saarinen ja Susu Rytteri kartoittavat muurahaissinisiiven elinympäristöjä.

Mistä löytyy sopiva pienilmasto?

Muurahaissinisiipi on elinpaikkansa pienilmaston suhteen äärimmäisen tarkka ja vaativa laji. Lajille ihanteelliset lämpö- ja kosteusolot myös sijaitsevat levinneisyysalueen eri kolkissa erilaisilla paikoilla.

Lajin levinneisyyden eteläisimmissä osissa paahteiset etelärinteet ovat jo liian kuumia ja kuivia muurahaissinisiivelle ja sen isäntämuurahaiselle. Suomea lämpimämmillä alueilla sopiva pienilmasto syntyy, kun kasvillisuus varjostaa maanpintaa. Keski-Euroopassa muurahaissinisiipi lisääntyy paikoilla, joilla kasvillisuus on tiheää ja muutaman kymmenen senttimetrin korkuista. Vastaavasti Englannissa sopivat olosuhteet syntyvät etelärinteisiin, joiden kasvillisuus pidetään kulottamalla ja laiduntamalla alle kolmen senttimetrin korkuisena.

Sopiva pienilmasto määrittää monen muunkin perhosen elinympäristöjä ja esiintymistä. Perhoset ovat tutkituimpia hyönteisryhmiä, mutta silti niidenkään pienilmastovaatimuksia ei tunneta riittävän hyvin. Kun tutkimuksissa halutaan kattaa mahdollisimman laajoja maantieteellisiä alueita, senttimetrien mittakaavassa muuttuvat pienilmasto-olot jäävät helposti huomiotta. Kuitenkin juuri ne ovat usein hyönteisille ilmastotekijöistä kaikkein tärkeimpiä, vaikuttaen lajin menestymisen tai hiipumisen taustalla.

Muurahaissinisiiven kohtalotoverin, harvinaisen täpläverkkoperhosen Melitaea cinxia sadoista pienistä paikallispopulaatioista koostuva metapopulaatio Ahvenanmaan saaristossa on ollut ekologisen tutkimuksen kohteena kolmenkymmenen vuoden ajan. Mittava tutkimustieto on tehnyt täpläverkkoperhosesta mallilajin: siitä kertyneen ymmärryksen avulla pyritään hahmottamaan elinympäristön muutosten vaikutuksia myös muihin lajeihin.

Uutta ymmärrystä perhosten pienilmastovaatimuksista

Täpläverkkoperhosen pitkäaikainen tutkimus on auttanut ymmärtämään, millaisen pienilmaston perhonen vaatii eri elämänvaiheissaan. Kymmenien vuosien aikana karttunut tieto kertoo myös siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa perhoselle sopiviin pienilmastoihin yllättävilläkin tavoilla.

Täpläverkkoperhonen elää kuivilla niityillä, joilla kasvaa sen toukan ravintokasveja, heinäratamoa ja tähkätädykettä.

Senttimetrien mittakaavassa muuttuvat pienilmasto-olot ovat usein hyönteisille kaikkein tärkeimpiä.

On saatu selville, että täpläverkkoperhosnaaraat munivat vuodesta toiseen kaikkein kuivimmilla paikoilla kasvaville ravintokasveille, joita ympäröi harva ja matala kasvillisuus. Kosteammilla ja rehevämmillä paikoilla kasvaville kasveille munitaan aniharvoin.

Keskivertovuonna täpläverkkoperhosen toukat hyötyvät kuivasta ja kuumasta pienilmastosta, jota naaraat suosivat munintapaikkaa valitessaan. Kuivina hellekesinä tilanne kuitenkin muuttuu, kun ravintokasvit kuihtuvat kuivilla paikoilla syömäkelvottomiksi.

Kesällä 2018 Ahvenanmaalla oli poikkeuksellisen kuivaa. Syksyn kartoituksessa toukkaryhmiä löydettiin koko saaristosta vain 91 kappaletta, kun niitä keskimääräisenä syksynä havaitaan lähes 3000.

Kuivuuden lisäksi täpläverkkoperhoselle tuo haastetta myös keväiden aikaistuminen.

Toukat heräävät talvihorroksesta ensimmäisten aurinkoisten kevätpäivien aikana ja lähtevät pian etsimään ruokaa. Kevään edistymisestä riippuen toukkien herääminen tapahtuu vuosittain vaihtelevasti maaliskuun puolivälin ja huhtikuun puolivälin välisellä ajanjaksolla.

Täpläverkkoperhosen toukka. Kuva: Susu Rytteri

Toukat tarvitsevat ruuakseen tuoreita heinäratamon tai tähkätädykkeen lehtiä. Kasvien kasvukausi alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila on jatkuvasti viiden asteen yläpuolella. Kasvukauden alku ajoittuu Ahvenanmaalla keskimäärin huhtikuun lopulle.

Ilmastonmuutoksen myötä ensimmäiset keväiset päivät koetaan yhä aikaisemmin, ja toukat ovat monina vuosina heränneet jo maaliskuussa. Kasvukauden alku sen sijaan ei muutu yhtä nopeasti, ja toukat joutuvatkin aikaisina keväinä sinnittelemään heräämisensä jälkeen pitkään vähäisellä ravinnolla.

Miten keväiden aikaistuminen liittyy pienilmastoihin?

Tavallisena keväänä mustat toukat ryömivät huhtikuussa ulos silkkisestä talvipesästään ja alkavat paistatella kevään kirkkaassa auringossa nostaakseen ruumiinlämpönsä riittävän korkeaksi, jotta ne pystyvät liikkumaan ja syömään.

Pienet vaihtolämpöiset eläimet ovat täysin riippuvaisia auringon lämpösäteilystä: ryhmässä paistattelemalla mustat toukat saavat ruumiinlämpönsä nousemaan yli 20 °C vallitsevaa ilman lämpötilaa korkeammaksi. Aurinkoisilla paikoilla toukat kasvavatkin nopeasti.

Pilvisellä säällä tai puiden varjossa toukkien ruumiinlämpö on sama kuin ympäristön lämpötila. Huhtikuisella Ahvenanmaalla tämä tarkoittaa auttamatta liian kylmää ruumiinlämpöä tehokkaaseen ravinnonhankintaan. Toukat ovat passiivisia ja niiden kasvu hidastuu.

Aikaisena keväänä tilanne kuitenkin muuttuu, sillä silloin toukat heräävät jo maaliskuussa. Ne paistattelevat päivää ja onnistuvatkin aurinkoisissa pienilmastoissa lämpenemään riittävästi ravinnonetsintää varten. Ruokaa ei kuitenkaan löydykään näin aikaisin keväällä. Iso osa liian aikaisin liikkeelle lähteneistä toukista kuolee nälkään ennen kuin ravintokasvit alkavat kasvaa.

Varjoisilla paikoilla sen sijaan toukkien ruumiinlämpö pysyy matalana, ja toukat pysyttelevät paikoillaan odottelemassa ilmojen lämpenemistä. Ne eivät kasva, mutta eivät myöskään kuluta paljon energiaa. Näin ne säilyvät elossa siihen saakka, kunnes ravintoa on tarjolla riittävästi. Tämän vuoksi aikaisina keväinä selviävät parhaiten toukat, jotka naaras on edellisenä kesänä muninut varjoisiin, viileisiin pienilmastoihin.

Sopeutuvatko perhoset muuttuviin pienilmastoihin?

Ilmastonmuutos uhkaa Ahvenanmaan täpläverkkoperhosia, koska ne ovat sopeutuneet hyödyntämään kaikkein kuumimpia pienilmastoja, joissa toukat kehittyvät riittävän nopeasti selvitäkseen aikuisiksi pohjolan lyhyen kesän aikana.

Entä mitä ilmastonmuutos tarkoittaa muurahaissinisiiven tarvitseman pienilmaston kannalta? Varmuutta ei ole. On kuitenkin mahdollista, että aiemmin parhaiksi havaitut pienilmastot eivät olekaan sitä muuttuvassa ilmastossa.

Täpläverkkoperhostutkimusten perusteella ymmärrämme, että perhostoukan ravinnonsaanti voi vaarantua, kun ilmasto-olot muuttuvat esimerkiksi kuivattaen toukan ravintokasvit. Englannissa kuivuuden on huomattu tuhoavan myös muurahaissinisiiven isäntämuurahaisen pesiä. Se johtaa perhostoukkienkin kuolemaan.

Ilmastonmuutos varjostaa kaikkea: ei riitä, että suojelutoimilla pyritään varmistamaan aiemmin optimaalisiksi havaittujen pienilmastojen säilyminen. Niiden lisäksi täytyisi turvata pienilmastollinen monimuotoisuus, jotta perhoset isäntälajeineen pääsevät äärevien säiden vuosina siirtymään otollisimpaan pienilmastoon.

Ensimmäinen kartoituspäivä päättyy pettymykseen

Olemme kävelleet tunteja Taipalsaaren parhailla muurahaissinisiipipaikoilla auringon porottaessa.

Aluksi terästäydyin aina sinisiiven nähdessäni. Nyt, satoja kangas- ja ketosinisiipiä myöhemmin, tiedän jo terästäytymättäkin, ettei kyseessä ole se mitä etsimme.

”Kangassinisiipi vastaa kooltaan suunnilleen yhtä muurahaissinisiiven takasiipeä”, Kimmo Saarinen valottaa lajien välistä kokoeroa.

Olen aiemmin nähnyt muurahaissinisiiven vain kerran, mutta tiedän jo sillä kokemuksella, ettei maamme suurinta sinisiipilajia voi sekoittaa pieniin kangas- ja ketosinisiipiin. Koon lisäksi väritys eroaa selvästi: muurahaissinisiiveltä puuttuvat siipien alapinnoilta oranssit kuviot ja siipien yläpinnat ovat mustien täplien kirjomat. Jo lennossa näkyy, että se on yleisväriltään muita sinisiipiä tummempi.

Äkkiä läheiselle ajuruohomättäälle lehahtaa jokin tummansininen! Sydämeni taitaa jättää pari lyöntiä välistä, mutta nopeasti huomaan, että kyseessä on päivän ensimmäinen juolukkasinisiipi. Yleisvaikutelma on muurahaissinisiiven tapaan tummasävyinen, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.

Olemme kiertäneet useimmat Taipalsaaren parhaista muurahaissinisiipipaikoista tarkkaillen huolellisesti ympärillämme lentäviä perhosia. Ei jälkeäkään kohdelajista.

Muurahaissinisiipeä etsimässä. Kuva: Juha Jantunen

Mieleen hiipivät suru ja pettymys. Entä jos kartoituksessa ei havaitakaan yhtään muurahaissinisiipeä?

”Yhden kartoituksen perusteella ei voi olla varma siitä, ettei lajia enää esiinny alueella, mutta eivät tämän päivän tulokset kovin hyvääkään lupaa”, Kimmo Saarinen toteaa.

Hän korostaa kuitenkin sitä, että vaikka muurahaissinisiiven osalta olisi jo liian myöhäistä, sen elinympäristöjen hoitaminen on tärkeää muiden niissä elävien lajien tulevaisuuden turvaamiseksi.

”Muurahaissinisiipi on erittäin vaatelias laji ja katoaa ensimmäisenä elinympäristöjen laadun heikentyessä. Moni muu paahdeympäristöjen laji on helpompaa saada säilymään elinympäristöjä hoitamalla.”

Kotimatkalla pohdin näkemääni. Olen yllättynyt siitä, miten pienialaisia jäljellä olevat muurahaissinisiiven elinympäristöt ovat. Monet niistä ovat myös laadultaan vaatimattomia ja kasvavat auttamatta umpeen, ellei niitä saada pian jatkuvan ja huolellisesti suunnitellun hoidon piiriin.

Onko sittenkin vielä toivoa?

Seuraavat päivät ovat viileitä ja pilvisiä. Kun pilvet hälvenevät ja aurinko tulee jälleen esiin, Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutin tutkijat jatkavat kartoitusta. Minä pidän välipäivää.

Illalla saan Kimmo Saariselta viestin: muurahaissinisiipi lentää Taipalsaarella!
Kartoittajat ovat havainneet päivän aikana kaksi eri muurahaissinisiipiyksilöä. Päätän lähteä paikan päälle heti tilaisuuden tullen siinä toivossa, että saisin omin silmin todistaa muurahaissinisiipien läsnäoloa.

Aamu on vielä viileä, kun ajan kohti Taipalsaarta. Korkealle pilvettömälle taivaalle kapuava aurinko lupaa kuitenkin helteistä päivää. Suuntaan suoraan paikalle, jossa muurahaissinisiivet oli kaksi päivää aiemmin nähty.

Kävelen hitaasti tienpiennarta pitkin keskittyen huomaamaan heti, jos lähellä liikkuu jotain tummansinistä. Ilma ei ole vielä tukahduttavan kuuma, mutta hiekka tuntuu jo lämpimältä. Monin paikoin ojanpientareilla kasvaa heinää, joka varjostaa hiekkaa ja tukahduttaa alleen matalamman kangasajuruohon.

Kimalaiset surisevat ajuruohomättäillä. Perhosetkin ovat jo liikkeellä joukoittain.
Aika kuluu, mutta näen jälleen kaikkia muita värejä paitsi tummansinistä. Lauhahiipijän oranssia, kangassinisiiven heleää taivaansinistä, keltaniittyperhosen ruosteisia sävyjä, sitruunaperhosnaaraan vihertävänvalkoista.

Kangas- ja ketosinisiivet ovat alueen runsaimpia perhosia. Kuva: Juha Jantunen

Jään miettimään sitruunaperhosia. Näinköhän kuuma kesä ja aikaisin alkanut lentokausi aiheuttavat niille hankaluuksia? Nyt, heinäkuun ensipäivinä, siivilleen nousseiden naaraiden pitäisi selvitä koko pitkästä loppukesästä ja syksystä ennen talvihorrokseen vaipumista. Niiden on aika munia vasta ensi keväänä.

Ajatukseni katkeavat, kun tien pientareella kasvavalle ajuruoholle lennähtää hieman muita tummempi sinisiipi. Se ei ole erityisen suuri, mutta se lentää eri tavalla kuin muut. Siiveniskussa on voimaa ja lento on nopeampaa kuin keto- ja kangassinisiivillä. Perhosella näyttää myös olevan kiire jonnekin, koska se pysähtyy ajuruohomättäälle vain sekunneiksi.

Yritän seurata sinisiipeä katseellani. Tiedän, että ei kannata juosta sitä kohti: en halua säikyttää sitä tiehensä. Pääsen metrin päähän ja ehdin tarkkailla perhosta muutaman sekunnin ajan.

Siipien alapinnat ovat ruskeanharmaat, hieman likaisen väriset. Niitä täplittävät mustat pilkut ovat melko suuria ja pyöreitä. Siiventyvessä on tumma läikkä, ehkä jokin vaurio. Siipien yläpinnat näkyvät vain vilaukselta ennen kuin perhonen jatkaa kiireistä lentelyään. Ehdin kuitenkin nähdä tunnusomaiset mustat täplät myös yläpinnoilla. Niitä ei ole muurahaissinisiiven lisäksi millään muulla sinisiipilajillamme.

Sitten perhonen on poissa. Kävelen hiljalleen kohti autoa aamupäivän auringonpaisteessa. Olen jo melkein perillä, kun jään kuvaamaan kauniissa valossa mettä imevää lauhahiipijää.

Yllätys on suuri kun päivän toinen muurahaissinisiipi lentää ohitseni ja jää ruokailemaan ajuruohon kukille. Se on edellistä suurempi ja rauhallisempi. Pääsen tarkkailemaan sitä hyvän aikaa lähietäisyydeltä, ottamaan useita valokuviakin. Sen siipien reunat ovat hieman rispaantuneet, mutta se näyttää hyvinvoivalta.

Valokuvista toteamme jälkikäteen, että kaikki tekemämme muurahaissinisiipihavainnot ovat samoista kahdesta yksilöstä. Kaksi perhosta on eittämättä parempi kuin ei yhtään. Kartoituksen perusteella voidaan todeta, ettei Taipalsaaren populaatio ole kuollut sukupuuttoon.

Samalla kaksi perhosta on toivottoman vähän. Kartoituksen tulos vahvistaa käsitystä siitä, että muurahaissinisiipi tasapainoilee Taipalsaarella sukupuuton partaalla.

Sopivien pienilmastojen ylläpito on välttämätöntä – ja vaikeaa

Mitä muurahaissinisiipien hyväksi voisi tehdä? Ja kenen vastuulla on tehdä jotain? Kai valtion täytyisi huolehtia lajeista, jotka ovat välittömässä vaarassa kadota koko Suomesta?

Rahoituksen olisi syytä löytyä valtiolta, mutta käytännön luonnonhoitotyötä ei voi teettää kenellä tahansa. Uhanalaisten lajien elinympäristöjen hoidossa keskeistä on tuntea lajien ekologia. On tiedettävä tarkasti, millaiset hoitotoimet auttavat lajia sen sijaan, että hyvää tarkoittavilla toimilla aiheutetaankin peruuttamatonta tuhoa.

Muurahaissinisiiven kohdalla lajin ekologian tuntemuksen tärkeys suojelutoimien onnistumisessa on opittu kantapään kautta. Englannissa lajin harvinaistumisesta syytettiin aluksi perhostenkeräilijöitä. Keräilyn estämiseksi muurahaissinisiiven elinympäristöt aidattiin. Aidatuille alueille ei päässyt laiduntavia eläimiä, jolloin kasvillisuus kasvoi entistä tiheämmäksi ja korkeammaksi.

On tiedettävä tarkasti, millaiset hoitotoimet auttavat lajia sen sijaan, että toimilla aiheutetaankin peruuttamatonta tuhoa.

Kun muurahaissinisiiven ekologiasta alettiin päästä jyvälle, huomattiin, että harvan ja matalan kasvillisuuden luomat kuumat pienilmastot ovat avainasemassa lajin säilymiselle. Läpimurto tehtiin kuitenkin liian myöhään.

Muurahaissinisiipi kuoli Englannista sukupuuttoon vuonna 1979.

Ekologiset ja suojelubiologiset tutkimukset kuitenkin jatkuivat. Myös luonnonhoitotyötä muurahaissinisiiven elinympäristöjen parantamiseksi jatkettiin. Muurahaissinisiipi päätettiin palauttaa Englantiin.

Sopiva lähdepopulaatio löytyi Ruotsin Öölannista, josta perhosia siirtoistutettiin Englantiin vuonna 1983. Sittemmin tutkimustietoon perustuvat, huolellisesti suunnitellut ja vuosittain toteutetut hoitotoimet ovat johtaneet siihen, että Englannissa on nykyään maailman tiheimmät muurahaissinisiipipopulaatiot.

Onko Helmi-ohjelma muurahaissinisiiven pelastus?

”Pahoin pelkään, että muurahaissinisiipi kuolee Suomesta sukupuuttoon, koska jäljellä on enää kaksi erittäin pientä populaatiota”, Kimmo Saarinen toteaa.

Saarisen mukaan on kuitenkin keinoja yrittää vielä auttaa muurahaissinisiipeä.
Paahdealueiden kulotuksen lisäksi hiekkamaata saadaan paljastettua tehokkaimmin kaivinkoneella.

Elinympäristöjä pitäisikin välittömästi alkaa hoitaa muurahaissinisiiven erityistarpeet huomioiden: keskeistä olisi kohdistaa hoitotoimet heinittyneille ja umpeenkasvaville paikoille. Vielä avoimet, hiekkaiset ja ajuruohovaltaiset kohdat on jätettävä koskemattomiksi, ettei perhoselle ja isäntälajeille aiheuteta vaaraa.

2000-luvun alkuvuosina muurahaissinisiiven elinympäristöjä kunnostettiin Metsähallituksen ja Suomen Perhostutkijainseuran toimesta. Haasteena on ollut hoidontarpeen jatkuvuus, sillä kertaluontoinen elinympäristön kunnostus toimii vain hetkellisenä tekohengityksenä.

Luonnonhoidon rahoitustilanne on ollut Suomessa pitkään surullinen. Sen myötä uhanalaisten lajien elinympäristöjen hoito on ollut kehnoissa kantimissa.

Nyt tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa: tänä syksynä ovat tulossa haettaviksi Ympäristöministeriön Helmi-ohjelman mukaiset Kunta-Helmi ja Järjestö-Helmi -erityisavustukset, joiden tarkoituksena on turvata kiireellistä hoitoa vaativien elinympäristöjen kunnostus- ja ylläpitotoimia.

Paahdeympäristöt ovat yksi Helmi-ohjelman kohde-elinympäristöistä soiden, lintuvesien, perinnebiotooppien ja metsäisten elinympäristöjen lisäksi.

Kunta-Helmi-avustukset kohdennetaan kuntien omistamille tai hallinnoimille maille. Järjestö-Helmin kautta järjestöt ja yhdistykset voivat hakea avustuksia elinympäristöjen kunnostukseen ja hoitoon, joka voi maanomistajan suostumuksella kohdistua myös yksityisille maille. Helmi-ohjelma jatkuu vuoteen 2030 asti.

Voisiko Helmi-ohjelma olla muurahaissinisiiven viimeinen oljenkorsi? Ainakin tällainen rahoitustyökalu on uhanalaisten elinympäristöjen kannalta erinomainen uutinen, sillä se mahdollistaa vaikuttavat, huolellisesti kohdistetut hoitotoimet.

Elinympäristöjä lisäämällä ja niiden pitkäjänteisestä hoidosta huolehtimalla voimme vielä yrittää pelastaa muurahaissinisiiven, ja auttaa myös lukuisia muita paahdeympäristöjen lajeja. Nyt järjestöillä on oikea hetki suunnitella ensi kesän ympäristönhoitotalkoita. Suunnitelmien on hyvä olla valmiina, kun Helmi-rahoitushaku myöhemmin syksyllä aukeaa.