Maisema kumpuilee loppukevään vehreyttä. Suuntaan askeleeni ensin tasaisen pellon poikki, missä voikukat loistavat keltaisina kuin tuhannet pienet auringot. Näillä pelloilla on kasvatettu heinää karjan rehuksi aina 1800-luvun lopulta lähtien. Siellä, missä rinne alkaa viettää alaspäin, kukkivat huumaavan tuoksuiset tuomet valkeina. Pöyttäjille ei ole täällä medestä pulaa!
Olen saapunut Varsinais-Suomessa sijaitsevaan Someron Häntälään – yhdelle Suomen hienoimmista perinnemaisemakohteista. Häntälän notkot kumpuilevine maisemineen tuovat mieleen karjan laiduntamat kukkeat alppiniityt. Suomessa kaikki perinnebiotooppien luontotyypit ovat uhanalaisia, ja siksi tämä alue kuuluu osaksi Rekijoen Natura 2000 -suojeluverkostoa.
Häntälässä kulkee noin 3,5 kilometrin pituinen luontopolku, jonka varrella opastaulut kertovat niin luonnosta kuin kulttuurihistoriasta. Lähtöpaikalta en tosin löydä karttaa enkä tietoa polkujen pituuksista, mutta saan kaivettua puhelimellani reitistä lisätietoa. Vierailuun voi yhdistää myös reilun kilometrin lisälenkkiä tuovan Peuranpolun.
Kipuan portaita pitkin laidunalueelle. Rinne viettää jyrkästi alaspäin. Uskelanjokeen laskeva Rekijoki on uurtanut maaperään paikoin jyrkkärinteisen, mutkittelevan laakson. Tai oikeastaan joki on tässä kohdin nimeltään Lehtioja. Se muuttuu Rekijoeksi vasta alajuoksun suunnalla.
Luontopolku seurailee osan matkaa ojan mutkia. On vaikea uskoa, että siinä on vielä 1950-luvulla uitettu tukkeja, sillä oja on vain noin metrin tai puolentoista levyinen. Vesi pyörteilee samean ruskeana, sillä se on täynnä savimaasta lähtisin oleva hienojakoisia hiukkasia. Huonosta näkösyvyydestä huolimatta joessa viihtyvät luontopolkutaulun mukaan ainakin hauki, ahven, särki ja kivennuoliainen.
Alueella sijaitsee Suomen syvin savipatja – paikoin peräti 77 metrin paksuinen. Harmaa savikerros erottuu parhaiten joen kasvillisuudesta vapailla penkereillä. Joki jatkaa yhä uomaansa muovaavaa työtään, ja rinteet saavat uusia muotoja ajoittain tapahtuvien maanvyörymien seurauksena. Savesta muistuttaa myös sateiden jäljiltä paikoin hyvin rapainen reitti. Kenkiin ja housunlahkeisiin tarttuu kuraa, joten parhaimmissa retkivaatteissa ei reitille kannata lähteä.
Toistaiseksi voikukat hallitsevat niityn kukkaloistoa, mutta joukkoon on jo ilmestynyt muitakin alkukesän kukkijoita: ojakellukkaa, poimulehteä, niittyleinikkiä ja keto-orvokkia. Myöhemmin kesällä kukkivat niittykasvit vieläkin runsaslajisempana. Alueella tavataan useita uhanalaisia ja harvinaisia perinnemaisemien kasveja. Lisäksi niityillä voi juhannuksen tienoilla nähdä lentelevän pikkuapollon. Onpa täältä löytynyt Suomesta jo hävinneeksi luultu isolaakasittiäinenkin, joka on lantakasojen asukki.
Karjaan törmään vasta, kun pidän taukoa laavulla. Taukopaikkaa ympäröivän sähköaidan takaa kurkkivat uteliaat silmäparit. Nautojen laidunnus pitää pusikoitumista ja metsittymistä kurissa ja näin harvinaisille niittykasveille jää elintilaa. Lampaita en pääse näkemään, vaikka niitäkin alueella laiduntaa.
Häntälän notkon reitti kulkee avoimella tai puoliavoimella laidunmaalla, mutta vastarannalla paikoin kuusikot ja pensaikot ulottuvat aivan ojaan saakka. Vielä 1900-luvun alussa alueelta notkojen metsät olivat niittyjä, mutta laidunnuksen vähentymisen myötä 1960-luvulla maisema alkoi pusikoitua ja kasvaa umpeen.
Metsäiseen tunnelmaan pääsen Häntälän notkojen luontopolusta erkaantuvalla Peuranpolulla. Reitti sukeltaa tieltä kuusikon varjoihin. Vaikka metsä on selvästi istutettu, se alkaa osoittamaan monipuolistumisen merkkejä: vanheta ja ränsistyä hiljalleen luonnontilaisemmaksi. Liito-oravasta en havaitse tällä kertaa merkkejä, vaikka sekin näissä metsissä viihtyy. Sen sijaan kuulen toisen vanhojen kuusivaltaisten sekametsien asukin. Rinnemetsässä helskyttää Varsinais-Suomessa harvinainen idänuunilintu.
Häntälän notkot on maisemallinen aarre. Se ei pysy elossa itsestään, vaan vaatii hoitoa ja laiduntajia. Täällä luonnon monimuotoisuus saa kukoistaa, ja menneiden aikojen maankäyttö elää uudessa muodossaan.
