Taivallan vanhassa metsässä, jossa puut kasvavat naavaa. Kaatuneilla puilla on paksu sammalkerros. Tuuli humisee korkealla puissa. Linnut laulavat. Toiveissani on saada kuva yhdestä pienimmästä, peukaloisesta. Kuljen vanhan metsän sydämeen, aistien sen kaikilla aisteillani. Yritän erottaa lintujen laulun joukosta sen mitä etsin. Aikani käveltyäni kuulen vihdoin pienen, mutta kuuluvan linnun laulun. Tiedän olevani vielä kaukana. Lähestyn linnun ääntä kaikessa rauhassa. Tiedän peukaloisen olevan rohkea, mutta en halua häiritä sitä edes pienellä eleellä. Metsä on hänen, ei minun. Kuulen kun lintu vaihtaa paikkaa, kierrellen ylpeänä ympäri reviiriään. Tiedän lähistöllä muutaman otollisen kuvauspaikan ja lähestyn niitä. Sopivalle paikalle päästyäni jään odottamaan näytöksen päätähteä. Peukaloinen vaihtaa paikkaa ympärilläni ja alan jo miettiä onko meillä sama käsitys siitä hyvästä paikasta. En silti liiku, odotan, kuuntelen ja katselen linnun liikkeitä. Vihdoin se lennähtää lähietäisyydelle pienen kuusen nokkaan laulamaan. On aamu ja tiheässä metsässä on vielä hämärää. Joudun ajaa kamerani lähes äärirajoille. En voi kuin toivoa parasta kuvien suhteen. Silti kokemus itsessään on jo palkitseva, löysin sen mitä etsin.