Oli upea aurinkoinen, mutta tuulinen päivä. Päätin nauttia marraskuun kelistä pyöräillen koko päivän kiireettä. Tein yli 20 km:n lenkin hissukseen lintuja katsellen ja kuvaten kirkonkylällä ja palatessa ajattelin poiketa vielä tikkapaikalla. Työnsin pyörääni järven rantapolkua pitkin kapeassa suojellussa kuusikossa, jossa tuuli oli päässyt kaatamaan melkoisen kasan kuusia aukkohakkuulta ja järveltä puhaltavan tuulen vaikutuksesta ryteiköksi asti. Järvi oli osin jäätynyt. Käpytikan ääntä kuului sieltä täältä ja sitten hieman toisenlaista koputusta. Pysähdyin tutun lahonneen ja katkenneen kuusen lähelle kuulostelemaan ja samassa huomasin tikan hakkaavan sen juurakkoa maan pinnassa. Laitoin varovasti pyörän seisomaan ja kaivon nopeasti kameran esiin ja otin muutaman kuvan. Näytti kuin päässä olisi ollut keltaista eli POHJANTIKKA, jota olin koko vuoden "etsinyt" löytämättä Puijolta ja Hiidenportista sekä Korkeakoskeltakaan, joista oli Tiiraan ilmoitettu useita havaintoja mainiten, että varsinkin Puijolla se oli talvella jopa käpytikkaa yleisempi! Tarkistin kameran näytöltä, miten kuvaus oli onnistunut. Aivan liian tummia otoksia. Tein uudet säädöt ja kuvasin uudelleen. Tikka ei näyttänyt häiriintyvän, saati välittävän minusta. Niinpä sen ollessa puun toisella puolen hakkaamassa, hiivin lähemmäksi paremmille hollille kuvaamaan. Kaikessa rauhassa se kipusi puuta ylös päin samalla hakaten. Kun se pääsi huipulle, se lensi toisaalle kuusikon siimekseen, josta alkoi taas tuttu hakkuu ääni. Laitoin tekstarit parille lintuharrastajakaverille ja jatkoin matkaani onnellisena. Sainpas lopultakin pohjantikan vuodariksi, vieläpä ekopisteenä kuvien kanssa. Havainto tuntui uskomattomalta, mutta kuvat todistavat sen todeksi. Enpä muista ennen noin kesyä pohjantikkaa nähneenikään ja näin läheltä. Järven läheisyydessä olen havainnut nyt kaikki Suomessa tavattavat tikkalajimme.