10.1. Taas pakkaspäivän aamu. Hyytävä ilmavirta käy idästä ja saa kelin tuntumaan yhä purevammalta. Kokemäenjoen jääsohjon seassa pilkottaa tuttu hahmo. Tyttötelkkä. Se lähestyy hitaasti, oudosti nykien, ui lähelle jään reunaa ja suoraan kohti, toisin kuin muina päivinä, sillä nyt se ei arkaillut ruokkijiaan, vaan näytti kuin pyytävän apua. Lintu kiipeää vain vaivoin jään reunalle, yrittää laittaa päätä siivet suojaan, mutta ei onnistu, sillä sen pieni pää jää lepäämään jään päälle ja putoaa sulaveden kylmään syliin. Sen siivet ovat jäätyneet puoliympyrän muotoon, selkään kiinni, yön aikana. Mitään ei ollut tehtävissä ja lintu nukkuu pois silmieni edessä, ja juuri silloin alkavat vastarannan kirkon kellon soida, saattavat linnun viimeiselle matkalle, lintujen taivaaseen. Siellä sen on nyt parempi olla, ei kylmyyttä, ei nälkää, ei kärsimystä. Nyt illalla, mietin yhä, olisiko lintua voinut autta, jos paikalle olisi tullut vaikka tuntia aikaisemmin. Olisi, lintu olisi ehkä nyt elossa ja pääsisi takaisin luontoon toivuttuaan ja virrassa yhä uiskentelevan puolisonsa luokse. Pelkään ja olen varma siitä, että nyt kun pakkasjakso vain jatkuu telkän kohtalon tulee kokemaan moni muukin lintu. Siksi toivonkin, että jokainen meistä, joka luonnossa kulkee auttaisi siivekkäitäkin ystäviämme mahdollisuuksien mukaan. Ruoka-apu on oiva apu, ja se ettei turhaan lähesty lintuja, kuvaamalla ja pitkään niiden lähistöllä seisoskelemalla, sillä linnut kamppailevat nyt pakkasten keskellä henkensä edestä ja yrittävät lepäämällä säästää energiaa ja selvitä nyt niille armottomissa olosuhteissa. Pelastuslaitoksellekin voi ja pitää soittaa, sillä heillä on aina velvollisuus auttaa ja neuvoa.