Retkisuunnitelmia

Kun ystäväni tiedusteli, lähtisinkö hiihtoretkelle Hossaan maaliskuun puolivälissä, kaivoin kalenterini empimättä esiin ja siirsin ihmiselämän velvollisuuksia hamaan tulevaisuuteen. Suunnitelma kuulosti mainiolta ja suorastaan luksukselta: saapumispäivän yön viettäisimme teltassa, muutoin kaksi yötä Hossangin ja kaksi yötä Lounatkosken varaustuvissa kamiinan lämmössä. Tavaramäärä pysyisi kohtuullisena, kun teltan ja retkikeittimen voisi jättää ensimmäisen yön jälkeen autoon. Ruuat ja vaatteet mahtuivat rinkkaan, joten ahkion lainaamisesta ei tarvinnut murehtia. Tunturisuksia en omistanut, mutta ne sain lainaksi kyselemällä tuttavapiiristä.

Tuntumaa talveen, hiihtämiseen ja metsiin

Olimme saapuneet Hossaan illalla pimeässä. Siksi ensimmäiset aamunäkymät telttayön jälkeen tuntuivat satumaisilta etelän loputtomasta marraskuusta saapuville, sillä lunta oli riittämiin! Mutta ensimmäisen hiihtoetapilla kansallispuiston metsä ympärillä ei omaa silmää miellyttänyt; vanhoja kilpikaarnamäntyjä löytyi vain järvien laidoilta tai yksittäisinä palon nuolemina keloina tasaikäisessä männikössä. Hossan alue toimi aiemmin retkeilyalueena, jossa voimaperäinen metsätalous jylläsi. Vuonna 2011 hakkuusuunnitelmat herättivät vastarintaa alueen matkailuyrittäjissä ja luonnonsuojelujärjestöissä. Aluetta ehdotettiin Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kansallispuistoksi – ja niin kävi! Vuonna 2017 Hossa sai kansallispuiston statuksen, eli siitä tuli luonnonsuojelualue. Nyt saa metsät rauhassa vankistua, monipuolistua ja rikastua lajistoltaan.

Hiihtoreitti kulki merkittyjä talvireittejä pitkin.

Hiihtelimme talvireittiä pitkin kohti Hossangin tupaa. Nollakelissä tunturisuksen suomupohjiin tarttui lunta, mutta luistovoiteella päästiin eroon siitä ongelmasta. Rinkka selässä hiihtäminen tuntui työläältä ja kiikkerältä. Oli opeteltava laskemaan etukenossa, eikä pyllähdyksiltä mäissä täysin vältytty. Pääsimme kuitenkin perille sen suuremmitta kommelluksitta.

Valoisaa aikaa oli vielä jäljellä, joten jätimme rinkat tupaan ja teimme hiihtolenkin mäkisiä suppamaastoja latujen ulkopuolella tihenevässä lumituiskussa. Hiihto kävi nyt leikiten, kun ei ollut rinkan painoa lanteilla. Käyntikohteeksi valikoitui Puukkojärven autiotupa, joka osoittautui sympaattisen pieneksi ja tervaksilta tuoksuvalle.

Puukkojärven sympaattinen autiotupa.

Värikallion ja tähtitaivaan lumoissa

Toisena päivänä askartelin rinkan yläläpästä päivärepun, johon sain mahtumaan päivän eväät, taukotakin ja muuta tarpeellista. Eilinen lumisade oli kuin unta. Auringossa keväthankien kimalluksissa sulivat hetkessä arkiset huolet ja murheet. Mukavana vaihteluna mäntymetsille pääsimme hetkeksi naavakuusten kätköihin.

Naavaiset kuuset.

Lähestyimme viimassa Värikalliota, joka jylhänä nousi edessämme. En voinut olla ajattelematta, olikohan jo silloin, kun noin 2000-7000 vuotta sitten sen kalliomaalauksia tehtiin, kuljettu samaisella järven jäällä suksilla sivakoiden. Se ei ollut viima, joka sai silmäni vuotamaan Värikallion edessä. Yleensä en helpolla herkistele, mutta paikan pyhyys ja mahtavuus tekivät minuun valtavan vaikutuksen. Punaiset hahmot kalliossa tuntuivat kuin vanhoilta tutuilta. Olin jo pitkään katsellut kuvia niistä, ja haaveillut pääseväni näkemään ne paikan päällä.

Värikallion hahmot.

Värikalliolta jatkoimme merkittyjä talvireittiä komealle Julma-Ölkyn kanjonille. Tapasimme myös reissun ensimmäiset ihmiset: kaksi paksupyöräilijää, jotka sinnikkäästi polkivat lumista uraa. Kannustimme heitä kokeilemaan joskus tunturisuksia, jotka meilläkin oli alla. Ne olivat erinomaiset juuri tällaisessa maastossa; ne mahtuivat valmiille latu-urille, mutta kantoivat hyvin ja olivat ketterät myös umpihangessa kumpuilevassa metsämaastossa. Tunturisuksilla tärkeintä on retkeily, ei vauhti ja hiihtotekniikka, ja se sopii myös minulle, joka ei hiihtotekniikasta niinkään perusta!

Julma-Ölkyn kanjonin jäillä.

Aurinko alkoi jo painua metsän reunan taa, kun saavuimme takaisin tuvalle. Vedenhakumatkalla kaivolle alkoi otsalampun valo jo piirtää polkua hämärään. Kiristyvä pakkanen kuiski puiden rungoissa ja puiden pauke kuului kipakkana sisälle saakka. Tuvasta tuikkii lämmin, kutsuva valo. Miten luksusta olikaan majoittua tuvissa ja päästä saunomaan pitkän hiihtopäivän jälkeen!

Tupa tuikkii valoa ja lämpöä kirpeään pakkasyöhön.

Tupien lämmössä hyvä olla

Kolmantena päivänä oli siirtyminen Lounatkosken varaustuvalle. Navakka luoteistuuli heitti irtolumen villeiksi pyörteiksi jääkannelle ja taivas oli verhoutunut pilveen. Onneksi pääsimme Iso-Valkeisen järvenselän ylityksen jälkeen metsän siimekseen suojaan viimalta. Suuntasimme Ala-Valkeisen tuvalle, jossa kohtasimme tuvassa yöpyneen lumikenkäilijän. Kuinka mahtava onkaan autiotupaverkosto eritoten talviretkeilijän näkökulmasta! Olemme suorastaan etuoikeutettuja, koska tulipaikoilla on saatavilla maksutta polttopuita ja autiotuvat käytössämme. Ajan saatossa kansallispuistojen palvelurakenteet ovat kuitenkin rapistuneet, eikä Metsähallituksen resurssit ole riittäneet tarvittaviin kunnostustoimiin. Onneksi Metsähallitukselle on luvattu lisärahoitusta luonnonsuojeluun ja luonnon virkistyskäyttöön.

Ala-Valkeisen autiotupa.

Koska tupa oli lämmin, päätimme pitää aikaisen lounastauon sen suojissa. Jätin rinkkani tuvan ulkopuolelle. Kun olin laittamassa evästarpeita takaisin rinkkaan, sen uumenissa vilisti jotain pientä ja karvaista. Jostain oli päästäinen keplotellut tiensä sisään, vaikka olin sulkenut rinkan vetoketjun huolellisesti. Onneksi ruuat olivat pakattuna kuivapusseihin ja pussit edelleen ehjiä. Ihmettelin vain, minkä perässä karvaturri oli rinkkaani tunkeutunut, sillä päästäinenhän on hyönteissyöjä!

Lounatkosken tuvalle päästyä teimme vielä parin tunnin hiihtolenkin päivärepuilla, ennen kuin taivas alkoi viskomaan suuria märkiä lumihiutaleita. Saunan raukeassa lämmössä oli hyvä hiihtäjän levätä.

Lounatkosken varaustupa.

Lounatkosken varaustuvan sauna.

Uutispimennossa huolia vailla

Viimeisenä aamuna odottelimme lumisateen päättymistä ja tutkimme viimeistä kertaa huolella luontokeskuksesta saamaamme karttaa virtapaikoista, jotta osaisimme välttää niitä. Keli oli nollassa, mutta päivä toi mukanaan auringon ja pikkupakkasen.

Lounatkoski aamuhämärässä.

Kartanlukua.

Viimeinen retkipäivä kulki pääosin laduttomia metsänpohjia pitkin, ja hymy loisti kaikkien huulilla. Koskipakalla niiaili koskikara, laulujoutsen pari toitotteli kevätfanfaaria ja korpit huvittelivat ronkottaen soidinpuuhissaan. Rantojen aihkimäntyjen katveessa asui rauha, jonka vain hiihtäjäin hiljainen suhina rikkoi.

Evästauko auringonpaisteesta nauttien.

Hyvä oli Hossan hankia hiihdellessä, uutispimennossa vailla huolia! Paluu arkeen oli kuitenkin kova, sillä neljän päivän sisällä maailma oli muuttunut toiseksi. Enää ei tulisi toista suunniteltua hiihtoretkeä keväthangilla tänä vuonna.

 

autiotupahiihtohiihtoretkihossan kansallispuistotalviretkeily

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.