Tehän tiedätte luontoihmisen? Se on se huippuenerginen tyyppi teknisissä retkeilyvaatteissa, joka marssii viikonloppuisin vähintään sata kilometriä ilman kahvi- ja pissataukoja. Ja nukkuu kivi päänalusena, kerää kymmenen ämpärillistä sieniä vasemmalla kädellä ja siinä samalla pyöräilee Tampereelta töihin Helsinkiin.

Mutta luontoihminen on myös se mummo, joka katselee talitiaisia lintulaudalla. Ja se lapsi, joka kerää puistosta punaisen vaahteranlehden. Vanhemmat, jotka vievät jälkikasvunsa retkelle lähimetsään. Mökkiläinen, joka istuu laiturilla ja katselee järvenselkää. Me kaikki olemme luontoharrastajia. Oleellista ei ole se mitä tekee. Oleellista on olla.

Luonto on lääkettä. Verenpaine laskee ja pulssi tasoittuu, mieliala kohoaa ja vastustuskyky paranee. Jo viidentoista minuutin oleskelu luonnossa elvyttää, todetaan Luonnonvarakeskuksen tekemissä tutkimuksissa. Jos vartin istuskelun jälkeen käy kävelemässä puoli tuntia, elinvoimaisuus lisääntyy entisestään. Tutkimusten mukaan terveys kohenee, kun viheralueilla vietetään vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Niin lähimetsä kuin kaupungin puistokin kelpaavat. Kaupungin ulkopuoliset luontoalueet hoitavat terveyttä vielä paremmin – vaikutukset näkyvät jo, kun vierailee niillä kahdesti tai kolmesti kuukaudessa.

Lyhyetkin luontoretket ovat tärkeitä. Tänä aamuna, kuten lähes jokaisena arkiaamuna, istun aamukahvilla lähimetsässä. Aamuisin on kiire. Pitää ulkoiluttaa koira, keräillä tavarat, tehdä sitä, tätä ja tuota tärkeää ja juosta junaan. Kiireen keskellä tämä pieni laiska luontohetki on minulle elintärkeä. Istun kivellä ja kuuntelen metsän ääniä. Ilmassa tuoksuu jo syksy. Koira tulee hiljaa viereen ja painaa päänsä polvelleni. Kahvi ei maistu missään muualla näin hyvältä. Hetken päästä olen valmis kohtaamaan päivän. Pulssi on tasainen ja mieli rauhallinen. Suorastaan tunnen vastustuskyvyn kohonneen. Tiedän olevani onnekas. Minulla on pääsy luontoon, ja kaikki tämä on ilmaista ja helposti saavutettavissa. Luonto saa kuitenkin usein väistyä muun maankäytön tieltä. Maankäytön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon myös luonnon virkistyskäytön tuomat hyödyt. Meillä jokaisella, asuinpaikasta ja elämäntilanteesta riippumatta, pitäisi olla mahdollisuus hetkeen luonnossa.