Kuluneen koronavuoden aikana olen monien muiden tapaan miettinyt paljon kahta asiaa: terveyttä ja ympäristöä. Ympäristöä ja terveyttä.

Minun vuoteni on ollut kahden K:n, koronan ja kilpirauhasen vajaatoiminnan vuosi.

Sinänsä ajoitus on ollut ihan hyväkin. Kotona verkkareissa kököttäessä tyroksiinin puutteessa turvonnut uupunut kroppa ja lähtevät hiukset eivät paljon koronakiloista ja takkutukasta eroa.

Koko vuosi on ollut jonkinlaista kompastelua esiin sumusta.

Kilpirauhasvaiva on hoidettavissa helposti, mutta silti oman luotettavan kehon pettäminen tuntuu pelottavalta. Homma ei yhtäkkiä ole enää yhtään omassa hallinnassa.

Sairauden edessä tulee riippuvaiseksi jostain, riippuvaiseksi muista.
 

Diagnoosin saatuani olin kiitollinen lääketieteelle, mutta samalla ahdisti. Kävi ilmi, että minulla ei ole juurikaan valtaa omaan olooni. En voi kilpirauhaselleni mitään.

Sairaus on kontrollin menettämistä. Tulee avuton olo. Ja avuttomuus on niin ärsyttävää, että tulee tarve tehdä jotain.

Mitä vaan, kunhan jotain.

Minun on helppo ymmärtää, miksi koronan ympärillä velloo niin paljon erilaisia villejä teorioita ja kiivaita mielipiteitä, ja miksi netti vilisee oman elämänsä epidemiologeja jotka tietävät kaikesta kaiken.

Yhtäkkiä on käynyt tuskallisen selväksi, että elämämme ja ympäristömme ei ole hallinnassamme. Avuton olo on yhteinen.
 

Luonto on monessa mielessä kuin elimistö. Elimistössä pieni rauhanen, yksi hormoni, voi pilata kaiken. Ympäristössä yksittäiset muutokset voi vaikuttaa elämän verkossa niin moneen, että systeemi suistuu pois raiteiltaan.

Niin elämä toimii.

Koronapandemia ja ilmastonmuutos ovat tästä hyviä esimerkkejä. Villieläinkauppaa, elinympäristöjen pirstomista, hiilidioksidia ilmaan vähän siellä ja täällä. Kun tökätään joitain lankoja, se saa miljoonat muut langat liikkumaan. Koko verkko heiluu.

Kuin tiputtaisi kiven veteen jossain, ja laineet löisivät yli kaiken. Elinympäristön, yhteiskunnan, kulttuurin, talouden, terveyden, päätöksentekojärjestelmän, sosiaalisten suhteiden. Elämän perusedellytysten.

Kun kiven on tiputtanut, on laineita vaikea pysäyttää. Kontrolli on menetetty.

Se on pelottavaa. Mutta samalla myös silmiä avaavaa.

Järjestelmän hauraus kertoo myös siitä, kuinka hämmästyttävän hieno se on. Kuinka epätodennäköinen ja ällistyttävä sattuma on jokainen yksilö, jokainen elämä.

Niiden muodostamasta kokonaisuudesta puhumattakaan. Siitä, jota me luonnoksikin kutsumme.
 

Elämää tai luontoa ei voi kontrolloida, vaikka ihmiskunta onkin sitä kovasti yrittänyt.

Minä voin kuitenkin kontrolloida omia tekemisiäni, voin tehdä jotain.

Voin syödä tyroksiinipillerini ja ottaa rokotteen.

Voin suojata itseäni ja muita.

Me ihmiset kontrolloimme myös villieläinkauppaa, päästöjä ja elinympäristöjen tuhoamista. Ne eivät ole asioita, jotka vain tapahtuvat. Ne ovat asioita, jotka me teemme.
 

Seuraavaksi kompastelemme toivottavasti yhteiskuntana ulos sumusta koronarokotteen avulla.

Kiitos rokotteet ja tyroksiinipillerit. Kiitos tiede, kiitos verorahat, kiitos terveydenhuolto, kiitos lukuisat ihmiset siinä pitkässä ja leveässä ketjussa, joka rokotteisiin ja lääkkeisiin on johtanut.

Tyroksiini alkaa tehdä tehtäväänsä ja tehdasasetukset kehossani palautuvat hiljalleen.

Kun sitten joskus koronan tuolla puolen möngin ulos luolastani, kampaan hiukseni ja vaihdan verkkarit muihin vaatteisiin, on elimistö ehkä jo ehtinyt toipua kokonaan.

Taidan siirtyä aakkosissa eteenpäin. Kevään kunniaksi nostan maljan kahdelle L:lle.

Lääketieteelle ja Luonnolle.

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!