Muikkua on pyydetty pian jääkauden jälkeen eli noin 10 000 vuotta. Muikunpyytäjät ovat arvattavasti tunteneet kalalokin yhtä kauan. Olisi hauska nähdä sen ajan kalanpyydys! Ei se ainakaan ollut 17-20 mm silmäinen keinokuituverkko.
Kuvat: Samuli Haapasalo. Kalalokki hautoo noin 40 vuotta sitten Repoveden erämaassa, diasta digitalisoitu kuva
Muikku vakiintui mannerjään väistyessä syntyneisiin järviin. Ihminen saapui silloisen Suomen maisemiin samoihin aikoihin, luonnon olosuhteiden antaessa siihen mahdollisuuden. Myös kalalokki lenteli ja liiteli paljastuvan maan sekä muodostuvien merien ja järvien vaiheilla aika pian.
Keräily ja pyynti loi elinolosuhteita vaeltajille. Kalalokki kohtasi pyytäjät. Oman kalanpyyntinsä lisäksi se pian osasi seurata kalamiesten puuhia ja saada jonkun kalan itselleen. Varmaan jo silloinkin oli myös sellaisia kaloja, joita ihminen ei huolinut. Siksi väitän, että Suomen vesillä kalamies ja kalalokki ovat olleet kavereita jo noilta ajoilta, noin 10 000 vuoden takaa. Eikä toki ainoastaan kavereita, vaan varmaankin ihminen poimi kalalokin munia järvien luodoilta ja kiviltä ravinnokseen – silloin kuitenkin osana välttämätöntä keräilytaloutta, henkensä pitimeksi.
Kalalokki on kaunis lintu
Kalakaija on tyypillinen vanhan kansan käyttämä nimi kalalokista. Kala on hyvin vanha suomensukuisten kielien sana. Ja kaija viittaa vahvasti kalalokin ääniin, ja tuttuun kalkatukseen. Kaija on tämän linnun ääniä ja kalkatusta kuvaavaa, jota nyt kutsumme kalalokiksi.
Kun kalalokki on kevätjäiltä huhtikuulta syyskesään pyyntimiehen kanssa samoilla järvillä, tuo valkoinen lintu tunnelmaa antavine äänineen on varmasti yhteisillä kalavesillä ollut kalastajille tuttu läpi vuosituhansien, ehkäpä juuri kalakaijan tapaisella nimellä hyvin kauan kutsuttu lintu.
Ja kalakaija on edelleen kaveri. Pikkupoikana oli mukava heittää onkimalla saatuja salakoita ja pieniä särkiä kalalokeille. Ne eivät päässeet kalakeittoon, joka oli lempiruokaani. Kalanperskeet jätettiin rantakivelle, josta kalalokit nappasivat ne tuota pikaa. Kevätjäillä pilkkimiesten ylimääräiset kalat maistuvat myös mm. kalalokille. Kalakaijan saapuminen keväällä jo jäille seisoskelemaan huomattiin, ehkä sitä suorastaan odotettiin. Ihmisen läheisyys antoi kalalokeille lisää syötävää.
Kalalokin kanta on runsaimmillaan siellä, missä on sopivia pesäkiviä ja -luotoja sekä pieniä saaria ja harjoitetaan kalastusta. Toki kalalokki saa hyvän osan ruoastaan itse pintavesistä kalastamalla. Virossa kalalokkia on merialueilla kutsuttu myös silakkalokiksi. Muokattujen peltojen kastikkaat ovat nykyään yksi kalalokin ravinnonlähde, samoin varisseet tai kylvetyt jyvät.
Onkimies on veneessä, kalalokki odottaa osaansa uimalla lähietäisyydellä
Kalalokki pesii lähes koko maassa meren saaristoissa ja eri kokoisten järvien luodoilla ja kivillä. Myös suurten soiden avoimet, lampareiset alueet tarjoavat pesäpaikkoja kalalokille. Pesä voi olla välillä sopivan puun oksanhaarassa ja nykyään myös katolla.
Tämä kalalokki on saanut perinne pesimäalustan ruokokattoisen talon katolle Matsalun lahdella
Nykyään kalalokkiakin talvehtii avoimella merellä Suomenlahdellakin. Muuttavat lentävät Tanskan salmiin ja Pohjanmeren alueelle, osa pitemmällekin.
Nämä kalalokit muuttavat tai vaeltelevat Varanginvuonolla Jäämerellä
Niin kevätmuutto helmikuulta toukokuun puolelle kuin syysmuuttokin heinäkuun lopulta yli vuoden vaihteen ovat pitkäjaksoisia.
Kalalokki ansaitsee niin merensaaristossa kuin sisävesillä luonnollisestikin täyden pesimärauhan. Joulun aikanakin kalalokki lentelee Suomen sulilla merialueilla.