”Metsäkanalintuja” isosta pienempään ovat metso, teeri, riekko, kiiruna ja pyy, ”peltokanalintuja” fasaani, peltopyy sekä viiriäinen.

Akileijat saavat nimensä yllättäen kotkan tieteellisestä sukunimestä Aquila. Akileijan kukassa on samanoloinen kannus kuin kotkan jalassa.

Voimakas, röhkinää muistuttavan murahtelujen lyhyin välein toistuva ääni herättää minut sikeästä unesta piilokojun laverilla kesäyön pimeimpänä hetkenä. Unen pöpperössä ponnahdan laverilta ääneti ylös. Äänet jatkuvat.

Kuivan korahteleva yhteysääni kuuluu avoimella järven lahdella pienen rantatörmän takaa. Oho! Aivan kuin unikuva! Esiin uivat kurkivanhemmat ja niiden välissä vastakuoriutunut poikanen. Ja kaiken lisäksi aivan kesäkuun alussa, jolloin kurjet pitävät poikaset visusti piilossa.

Meillä yleisesti esiintyvistä vikloista neljä on aika samannäköisiä, vaikka selvät erottavat tuntomerkitkin on helppo oppia varsinkin äänistä.

Ahmat juoksentelevat kauniissa lehtiin puhkeavassa koivikossa Kuhmon Lentiirassa.

Kävelen kolmivuotiaan lapsenlapsen kanssa puistossa. Kalalokki lentää edestämme. Kolmivuotias tokaisee: lokki. Vastaan, joo, kalalokki. Johon tyttö: ”Vaari! Ei ole kala, on lokki”. Aivan, lokkihan se on, ymmärrän vastata.

Yleensä saaliskiistat käydään kalapaikalla. Tässä harmaahaikara lähti ahdistamaan kalan kanssa lentävää jalohaikaraa.

Tällä viikolla noin 10.5. vuonna 1979 Kuusamon Jyrävän könkään jääsilta romahti yläosastaan juuri kun olin könkään niskalla rannassa ystäväni kanssa valokuvaamassa.

Kurjet ovat aloittaneet tai aloittamassa pesinnän. Sosiaaliset menot jatkuvat.

Äänet, lentotapa, muoto ja värit, jokainen niistä erikseenkin tekee palokärjestä kiehtovan ja tunnelmallisen metsälinnun.

Viime torstaina kävin Suomenojan, Finnoon lintulampareilla. Se on hyvä paikka mm. uusille lintuharrastajille käydä opiskelemassa tuntemaan eri vesilintuja, jotka viihtyvät rehevillä lammilla ja lahdilla.