Pitkä ja kylmä talvi on vihdoin takana. Ilman lämpötilojen kohotessa ja auringon lämmittäessä maaperää alkaa routa hiljalleen antaa periksi. Sulavan maan mukana karikkeessa talvehtineet hyönteiset aktivoituvat ja lähtevät liikkeelle. Silloin paras keino löytää hyönteisiä on hyönteisseulan käyttäminen.
Seulominen on kokonaisvaltainen aistielämys. Kun upottaa kätensä ensimmäistä kertaa talven jäljiltä märkään ja vielä hieman kohmeiseen lehtikarikkeeseen, nenään leijailee välittömästi voimakas tuoksu, johon sekoittuu kosteaa maata ja hitaasti hajoavia kasvinosia. Siitä tietää, että luonto on heräämässä uuteen kauteen.
Kerrataan alkuun, mitä hyönteisiin yhdistetty seula tarkoittaa. Seula on apuväline, jossa kariketta ravistellaan metalliverkon päällä. Ideana on, että pienet hyönteiset putoavat verkon läpi alla olevaan keräysastiaan. Tämän jälkeen astia tuodaan sisätiloihin ja seuloksen päälle asetetaan talouspaperiarkki. Seuloksessa olevat otukset kömpivät mielellään sen päälle, jolloin pienimmätkin lajit on helppo havaita.
Seulaan ja sen rakentamiseen voit tutustua aiemmasta blogikirjoituksesta.
Tänä keväänä olen pyrkinyt yhdistämään seulomiskohteet muihin menoihin. Kun lapsi on tarvinnut kyydin lähtiessään kalastamaan siikaa tai haukia, olen samalla voinut kerätä seuloksia avonaisilta rannoilta. Ei ole kovin yllättävää, että tällöin mukaan sattuu lajeja, jotka tyypillisesti elävät rannoilla.
Keilaniemestä seulaan osui vesihiippari. Laji ei ole kovinkaan harvinainen. Ulkomuodoltaan se on niin hämmästyttävä, ettei sen kohtaaminen lakkaa koskaan ilahduttamasta. Tikkumainen olemus yhdistettynä torvimaisen koomiseen pään muotoon ei jätä ketään kylmäksi. Vesihiippari elää veden pintajännityksen varassa ja saalistaa muita selkärangattomia. Kesäisin sen voi löytää rantaviivan kasvillisuutta tutkimalla. Talveksi se kömpii kuivemmalle maalle.
Siikoja ei rannalta tullut.
Vesihiippari (Hydrometra gracilenta) muistuttaa tikkua. Se liikkuu veden pintajännityksen varassa, mutta huomattavasti verkkaisemmin kuin vesimittarit.
Toistaiseksi paras löytö tuli tehtyä Ruukinrannan lähettyviltä. Seuloksesta kömpi ylös konnakuoriaisten sukuun kuuluva laji. Konnakuoriaisten erottaminen toisistaan on monesti hyvin haastavaa. Varmasta määrityksestä valokuvien perusteella ei yleensä ole suuria odotuksia. Löytyneen yksilön kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen, mihin lajin tieteellinen nimikin Epuraea distincta viittaa (distincta = erottuva, selkeä). Tällä konnakuoriaisella etuselän reunat vetäytyvät selvästi sisäänpäin lähellä takanurkkiaan, mikä erottaa sen helposti muista Suomessa esiintyvistä lajeista.
Lajitietokeskuksen tietokannan mukaan laji on hyvin harvinainen, satunnainen harhailija. Tietokannasta ei löytynyt lainkaan aiempia havaintoja. Mutta koska lajista täytyi olla havaintoja maastamme, kaivoin tietoa muualta. Kovakuoriaisatlaksesta löytyi kaksi havaintoa, toinen vuodelta 2011 ja toinen vuosien 1968–1982 väliltä.
Epuraea distincta on Suomessa hyvin harvinainen harhailija.
Jollaksen uimarannan lähettyvillä oli runsaasti houkuttelevan näköistä maastoa, mistä syystä keräsin seulostakin huomattavasti enemmän. Löytyneet lajit olivat kokonaisuutena ehkä lievä pettymys, sillä pääosa lajeista oli tavanomaisia tai muuten hyvin tuttuja. Kirjokääpäkeiju onnistui kuitenkin yllättämään, vaikka sekin oli jo aiemmin tullut vastaan. Laji oli vielä vuosituhannen vaihteessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta on sittemmin onnistunut vakiintumaan lajistoomme ja nykyinen arviointiluokitus on silmällä pidettävä. Aiemmat havainnot ovat painottuneet Ahvenanmaalle ja Hangon seutuville. Tuoreempia havaintoja on myös Kaakkois-Suomesta. Erikoista kyllä, Helsingin löydös sijoittuu rannikon pitkän esiintymiskatveen keskivaiheille. On vaikea sanoa, onko se levinnyt idästä, lännestä vai kenties suoraan etelästä.
Kalasaaliin puolesta Jollas oli suosiollisempi ja kotiin tuli pääsiäisen kalastusreissuilta viisi siikaa ja myöhemmin vielä yksi kampela.
Kirjokääpäkeiju (Orchesia undulata) on aiemmin ollut maassamme erittäin uhanalainen. Sen kannat ovat onneksi lisääntyneet kahden viimeisen vuosikymmenen aikana.
Vielä yksi nosto seuloksista. Tämäkin oli peräisin Ruukinrannan tuntumasta. Jos seulokseen osuu niin sanottu valelyhytsiipinen, on se poikkeuksetta otettava valokuvattavaksi. Paljain silmin näiden mikroskooppisen pienten lyhytsiipisten tunnistaminen ei onnistu. Lisäksi niiden kiehtovaan ulkonäköön ei kyllästy koskaan. Tällä kertaa löytynyt laji oli kaiken lisäksi itselleni uusi: luhtavalekas.
Toinen pieni laji löytyi Jollaksen seuloksista, ihastuttava vitkakärsäkäs.
Luhtavalekas (Rybaxis longicornis) on veikeän näköinen otus, kuten valelyhytsiipiset yleensäkin. Nimensä mukaisesti se viihtyy rannoilla.
Vitkakärsäkäs (Acalles echinatus) on vain parin millimetrin kokoinen kärsäkäslaji. Sitä esiintyy ainoastaan etelärannikolla.
Maakiitäjäiset mielletään usein tummanpuhuviksi ja yksitoikkoisiksi, joidenkin lajien erittämän pahanhajuisen puolustusnesteen vuoksi myös luotaantyöntäväksi. Niiden monimuotoisuus on kuitenkin paljon runsaampaa ja erityisesti pienissä lajeissa löytyy upeaa väriloistetta. Rantoja seulomalla voi löytääkin useampia värikkäitä maakiitäjäisiä, joista tässä esimerkkinä Demetrias imperialis -maakiitäjäinen.
Demetrias imperialis -maakiitäjäisellä ei ole suomenkielistä nimeä. Jos se haluttaisiin vääntää elintapojen ja tieteellisen nimen perusteella, ehdottaisin keisariruovikkokiitäjäistä.
Huhtikuun puolivälissä keräsin Espoon Suvisaaristosta seulosta muutamasta eri sijainnista. Paikat olivat sen verran lähellä toisiaan, etten katsonut tarpeelliseksi merkitä laatikoihin mistä niiden sisältämä seulos oli kerätty.
Yhden laatikon pohjalla kipitteli runsaasti siiroja, jotka kiinnittivät huomioni kiiltävyytensä ja tummempien päidensä vuoksi. Kuvasin muutamaa yksilöä ja toivoin saavani itselleni uuden lajin.
Koneella tarkastelin kuvia ja tutkin mahdollisia lajivaihtoehtoja. Sopiva ehdokas löytyi nopeasti. Kaikki tuntomerkit sopivat raitasiiroille. Tarkastin Laji.fi-tietokannasta, kuinka yleisestä lajista mahtoi olla kyse. Hämmästyin kovasti, sillä raitasiirojen ainoat tunnetut havainnot olivat Ahvenanmaalta. Matias Mustonen oli löytänyt lajin Suomelle uutena vasta vuonna 2022. Viime vuoden lopulla oli tehty toinen havainto eri sijainnista.
Otin yhteyttä Matiakseen, joka vahvisti lajin ja sattui vielä seuraavana päivänä liikkumaan löytöpaikan lähistöllä ja lupasi käydä tarkistamassa seulosten keräämispaikat. Matias seurasi koordinaattejani yhdessä Olli Pihlajamaan kanssa. Todennäköisimpänä pitämäni paikka aiheutti pettymyksen. Seuraavassa kohteessa tilanne oli toinen. Matias ja Olli löysivät runsaasti lisää raitasiiroja. Tämän seurauksena niiden tarkka esiintymispaikka on nyt tiedossa ja sitä voidaan seurata tulevina vuosina.
Raitasiira on hyvä esimerkki siitä, miten kuka tahansa voi tehdä merkittäviä löytöjä lähiluonnossa. Esiintymispaikalta oli vain muutamia kymmeniä metrejä lähimpiin asutuksiin. Onkin mahdollista, että se on kulkeutunut Espooseen ihmisen toiminnan seurauksena. Äyriäisiin lukeutuvat siirat kykenevät myös matkustamaan meriteitse pitkiäkin matkoja.
Raitasiira (Philoscia muscorum) on vasta levittäytymässä Suomeen. Se on Ruotsin puolella yleinen, mutta Baltiassa harvinainen. Esiintymispaikoillaan se on useasti runsaslukuisin siiralaji.
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.