Joku puhisee, hiipii ja tallustaa lähellä. Pimeässä pelko täyttää kojussa kyyhöttävän miehen mielen. Mutta tunne on vain hetkellinen. Metsä tyynnyttää tai sytyttää halun ulvoa kuin kettu. Tai tulee tunne, että kohoaa siivilleen kuin kanahaukka.

Valokuvataitelija Heikki Willamon kirjassa Haukkametsä tehdään matkaa metsän – ja miehen mielen – sisimpään. Haukkametsässä, sielunmaisemassaan hän siirtyy aikojen taa. Hämäränvihreä tiheikkö on alkukotimme, missä tieto loppuu, aistit ja tunteet saavat vallan.

Upea kuvateos ja sen vahvasti tunnelmoiva teksti tempaa minutkin pehmeille poluille, tapaamaan korkean metsän arkoja asukkaita. Tiaiset, pyyt, pöllöt ja oravat ovat metsän näytelmän statisteja, stara on kanahaukka, Willamon sielunlintu. Kun olen yksin luonnossa ja tulee pimeää, muistelen Haukkametsää. Se opetti luottamaan hämärä- ja pimeänäköön. Olen suojassa ja sulaudun johonkin suurempaan.

Riitta Vauras, vapaa toimittaja. (SL 7/2019)