Keskikesän aikaa juhlistavat upeat sinikellot. Kissankello ja harakankello ovat niistä monelle tutuimmat lajit. Nämä pientareiden koristajat on helppo tunnistaa ja myös erottaa toisistaan kukkien muodosta ja värisävystä. Kissankellon kukan terälehdet ovat matalampaan uurretut ja väriltään siniset, kun taas harakankellon kukan terälehdet ovat syvempään uurretut ja sinipunaiset.

Sinikellojen suku Campanula on latinaa ja tarkoittaa juuri kelloa. Kasvien suomalaiset nimet taas antavat osviittaa kukan koosta: pienemmän eläimen mukaan nimetyllä lajilla on myös pienempi kukka, kuten harakankellolla ja kissankellolla, ja isomman eläimen mukaan nimetyllä lajilla taas isompi kukka, kuten vuohenkellolla ja kurjenkellolla.

Kurjenkello. Kuva: Timo Nieminen

Kaikkia kellokukkia yhdistävät sinisävyiset kellomaiset kukat, mutta usein myös avoin kasvupaikka. Ne viihtyvät pientareilla, niityillä ja muilla valoisilla paikoilla.

”Siniset kellokukat ovat sydänkesän kukkijoita, joskin lajien kukinta-aika vaihtelee kesäkuusta aina syyskuulle saakka”, sanoo kasvibiologi Mari Miranto Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksiköstä.

Hirvenkello. Kuva: Timo Nieminen

Pääsääntöisesti näillä yleisimmillä kellokukillamme menee hyvin.

”Vain hirvenkello on vaarantunut laji. Se on kärsinyt kasvupaikkojen, kuten niittyjen ja perinneympäristöjen umpeenkasvusta.”

Kissankellolla on viisi alalajia: niittykissankello, lapinkissankello, metsäkissankello, pohjankissankello ja tunturikissankello, joista tunturikissankello on silmälläpidettävä.

Käsivarren Lapin tuntureilla tavattava kiirunankello on harvinainen ja äärimmäisen uhanalainen.

”Sillä on vain muutama kasvupaikka olemassa, joten sen kohtaloon voi sattumakin vaikuttaa paljon. Suurin uhka kiirunankellolle on kuitenkin ilmaston lämpeneminen”, Miranto kertoo.

Tee testi

Testaa tietosi Sinikello-visassa

Karvaisia tapauksia

Kellokukkien väri vaihtelee heleän vaaleansinisestä tumman sinipunaiseen. Kukan värin ja kasvupaikan lisäksi kellokukan tunnistuksessa kannattaa kiinnittää huomiota kukan muotoon.

Kissankellon ja harakankellon kukat ovat perällisiä, elikkä niiden kukkaa kannattelevat varren osat eli kukkaperät ovat pitkiä.

Peurankellon siniset kukat ja hirvenkellon sinipunaiset kukat taas ovat perättömiä. Kukat ovat näillä lajeilla tiheinä kukintoina varren latvassa sekä lehtien haaroissa.

Kellokukan lajinmäärityksessä hyvä tuntomerkki on myös varren karvaisuus – tai karvattomuus.

Vuohenkello. Kuva: Timo Viitanen / Vastavalo

”Karvaisia tapauksia ovat hirvenkello, varsankello ja vuohenkello”, Miranto sanoo.

”Hirvenkellon varsi on karvainen, kun sitä muistuttavalla peurankellolla taas varsi on kalju tai siinä on vain vähän karvoja.”

Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan pähkinälehdoissa harvinaisena tavattavalla varsankellolla niin varsi, lehdet kuin kukatkin ovat karvaisia. Myös vuohenkellon varsi on karvainen.

Varsankello. Kuva: Timo Nieminen

”Vuohenkello on helppo tunnistaa sinipunaisista, toispuolisesti varresta nuokkuvista kelloistaan. Se muodostaa suikertavan ja haarovan maavartensa avulla uusia kasvustoja. Olen työskennellyt puutarhatyöntekijänä ja kitkenyt vuohenkelloa oikein urakalla. Se on kauniista kukistaan huolimattta myös aikamoinen rikkakasvi”, Miranto kuvailee.

Vuohenkello lisääntyy siis myös maavartensa avulla kasvullisesti, mutta tavallisempi tapa kellokukille on levittäytyä siementen avulla.

”Ne tuottavat paljon siemeniä. Yhdessä siemenkodassa on kymmeniä siemeniä. Siemenkotakin on muuten yksi hyvä tuntomerkki. Esimerkiksi kissankellolla se on nuokkuva ja harakankellolla pystyssä”, Miranto paljastaa.

”Kellokukkien siemenkodat näyttävät siltä kuin jotkut tuholaiset olisivat nakertaneet niitä, sillä niissä on reikiä. Ne ovat niin sanottuja reikäluomaisia kotia, joista siemenet varisevat reikien kautta ulos.”

Miranto kehottaakin keräämään niin kellokukkien kuin muidenkin luonnonkukkien siemeniä ja levittämään niitä ja samalla myös luonnon monimuotoisuutta omalle pihalle. Rauhoitettujen ja uhanalaisten lajien siemeniä ei pidä kerätä, etteivät luonnon kasvupaikat vaarannu. Tavallisten lajien siemeniä voi kerätä muualta paitsi luonnonsuojelualueilta.

”Monet siemenet tarvitsevat kylmäkäsittelyn, niin myös kellokukkien siemenet. Ne kannattaa kylvää maahan jo syksyllä.”

Muinaisia tulokkaita

Kissankello, kurjenkello, peurankello, vuohenkello ja varsankello ovat monivuotisia kasveja, kun taas harakankello ja hirvenkello ovat kaksivuotisia. Ensimmäisenä vuotena ne muodostavat maanmyötäisen lehtiruusukkeen sekä paalujuuren ja toisena vuotena vuorossa ovat varret, kukat ja siemenet.

Peurankello. Kuva: Taru Rantala

Kellokukkien tie nykyisin yleisiksi pientareiden kellokkaiksi on ollut monipolvinen.

Harakankello, hirvenkello, peurankello ja vuohenkello ovat kulkeutuneet tänne ihmisen toimesta 1600-luvun alkupuolella tai ennen sitä. Ne ovat siis muinaistulokkaita, jotka ovat voineet kulkeutua tänne esimerkiksi koriste-, rohto- tai hyötykasveina.

”Esimerkiksi vuohenkelloa on käytetty myös ravintokasvina. Se tekee juurimukuloita, joita on joskus syöty. Ne muistuttavat maultaan palsternakkaa”, Miranto kertoo.

Myös vuohenkellon lehtiä on syöty salaatin tapaan.

Alkuperäisiksi lajeista lasketaan kissankello, kurjenkello ja varsankello.

Alkuperällä ei ehkä olekaan väliä, kun pian sinikellot taas kukkivat niin pölyttäjien kuin ihmistenkin riemuksi.

Kellokukkien oloja voi kohentaa vaikkapa omalla pihalla tai mökkipihalla luomalla niille avoimia, niittymäisiä kasvupaikkoja. Samalla vaivalla sinne putkahtaa varmasti muitakin niittykasveja.

Kesän kukkaloistoa kannattaakin kumartua katsomaan vähän tarkemmin.

”Miten hienoja vaikkapa juuri kellokukat ovatkaan”, Miranto toteaa.

Hänellä on niiden joukossa myös ehdoton suosikki.

”Kyllä se on kissankello ja sen upea sininen väri. Se on tuttu laji jo lapsuudesta. Pidän muutenkin vaatimattomista kukista. Vuohenkello on vähän liian pramea minun makuuni”, hän naurahtaa.

Kissankello. Kuva: Taru Rantala

Sinikellokoulun piirrokset ovat luontoaiheisiin erikoistuneen kuvittaja Milja Laineen käsialaa. Hän kerää Instagramissa Pientä kaupunkikasviota, jossa hänen kasvipiirroksiaan voi nähdä lisää. Voit lukea Milja Laineen mietteitä Suomen Luonnon edellisessä numerossa 5/2023.