Teksti: Johanna Mehtola
Pääkuva: Juho Rahkonen
Lajikuvat: Jorma Peiponen

Muistatko Triffidien kapinan, 1980-luvun televisiosarjan lihansyöjäkasveista, jotka liikkuivat juurensa avulla ja ajoivat ihmisiä takaa? Minä olin silloin reilu 10-vuotias ja kurkistelin sarjan tapahtumia peiton alta, kun pelotti niin vietävästi.

Triffidit muistaa myös intendentti Mikko Piirainen Helsingin yliopiston Kasvimuseolta.

”Ja eikös Muumeissakin ollut lihansyöjäkasveja”, hän sanoo.

Oli ja ne nipistelivät Muumipappaa hännästä.

Suomen luonnossakin kasvaa lihansyöjäkasveja, mutta retkillä ei tarvitse pelätä, että ne lähtisivät ihmisen perään.

”Lihansyöjäkasvit on aika raflaava nimi eläinravintoa hyväkseen käyttävistä kasveista, kun ne kuitenkin pääasiassa syövät pieniä hyönteisiä ja äyriäisiä. Tropiikissa tosin on myös suurikokoisempia kannukasveja, jotka voivat sulattaa pieniä jyrsijöitäkin ravinnokseen”, Piirainen valottaa.

Soilla elävät kihokit, pyöreälehtikihokki, pitkälehtikihokki ja pikkukihokki, ovat monelle tuttuja, mutta hyönteisiä havittelevat ansoillaan myös yökönlehdet sekä vesiherneet. Yhteensä Suomessa kasvaa peräti 12 lihansyöjäkasvilajia.

”Lihansyönti vaatii kasveilta pitkälle kehittynyttä erikoistumista. Lisäksi ryhmän lajit tarvitsevat paljon energiaa pitääkseen yllä tällaista elintapaa. Koko maapallolla lihansyöjäkasvilajeja on vain 600–­700.”

Lajit ovat kasvisysteemissä hajallaan viidessä eri lahkossa ja noin kymmenessä heimossa.

”Ne ovat siis sattumien kautta kehittyneet hyvin erillään toisistaan evoluution kuluessa. Maantieteellisesti niitä on kuitenkin joka puolella maapalloa.”

Kihokkikasveja on noin 200 lajia, ja niiden monimuotoisuuskeskus on Australiassa, jossa kasvaa noin kolmannes kaikista kihokkilajeista. Kannukasvit taas ovat keskittyneet tropiikkiin aina Madagaskarilta Uuteen-Kaledoniaan.

Saaliin sulattelu vie päiviä

Lihansyöjäkasvit kasvavat karuilla ja vähäravinteisilla, yleensä vähätyppisillä paikoilla. Lihansyönti onkin sopeuma juuri tällaisiin niukkoihin kasvuoloihin. Kasvit saavat kuitenkin vain täydennysravintoa lihasta ja pystyvät tulemaan toimeen ilmankin.

”Mutta liharavintoa saaneet kasviyksilöt kasvavat, kukkivat ja siementävät paremmin”, Piirainen sanoo.

Lihansyöjäkasvit voidaan jakaa saalistustavan mukaan kahteen ryhmään: passiivisiin pyytäjiin ja aktiivisiin loukkupyytäjiin.

Pyöreälehtikihokki. Kuva: Timo Nieminen

Soilla kasvavat kihokit ovat aktiivisia mutta hitaita saalistajia. Ne houkuttelevat hyönteisiä lehdilleen makealle tuoksuvalla ja tahmealla nesteellä, joka näyttää medeltä. Kun saaliseläin laskeutuu lehdelle ja koettaa kaikin keinoin pyristellä irti, se on pian sananmukaisesti liisterissä. Neste myös tukkii eläimen hengitystiet ja se tukehtuu.

Kihokkien lehdissä on 100–200 viiden millin pituista siirottavaa karvaa, joiden päässä on muun muassa sokeria sisältävää tahmeaa limaa. Kun saalis on tarttunut kihokin lehdelle, ärsytyksen saaneiden nystykarvojen yläpinnan nestejännitys laskee, mikä aiheuttaa niiden kiertymisen saalista kohti. Samalla yhä useampi karva koskettaa saalista, ja koko lehti alkaa sulkeutua ja kääntyä kippuraan.

”Lehden sulkeutuminen kestää tunteja, ja koko saaliin sulattelu vie kihokilta päiviä”, Piirainen valottaa.

Saaliin saatuaan kasvi alkaa erittää proteiineja hajottavia entsyymejä, jotka pilkkovat hyönteisten lihaskudoksen. Kitiiniosiin kuten siipiin ja raajoihin entsyymit eivät pure, joten vain ne jäävät saaliista jäljelle. Pilkkoutumistuotokset imeytyvät kihokin solukosta suoraan kasvin ravinnoksi.

On laskettu, että yksi kihokki voi kasvukauden aikana pyydystää jopa tuhansia hyönteisiä.

”Ne saalistavat aina, kun on tilaisuus.”

Pohjoiset yökönlehdet

Siniyökönlehden pinnalla on millin pituisia tahmeita nystyjä, joihin kärpänen on jäänyt kiinni. Kuva: Science Photo Library

Lähinnä Pohjois-Suomessa tavattavat yökönlehdet kuuluvat passiivisiin saalistajiin. Siniyökönlehti on niistä yleisin ja se kasvaa järvien ja jokien tulvavyöhykkeillä kosteilla sammalpinnoilla sekä ravinteikkailla soilla ja paljakan tihku- ja vuotopinnoilla. Valkoyökönlehti on pohjoinen tunturilaji: sen näkee varmimmin Kilpisjärven ympäristössä. Pikkuruinen karvayökönlehti taas kasvaa ruskorahkasammalmättäiden paljailla kupeilla.

”Sympaattinen karvayökönlehti on minun suosikkini. Se on kukkiessaan vain tulitikun korkuinen, oikea miniatyyrikasvi. Sitä on erittäin vaikea löytää, mutta etsimällä se onnistuu. Vahingossa karvayökönlehteen ei kyllä törmää”, Piirainen kuvailee.

Yökönlehdet saalistavat pieniä hyönteisiä ja hämähäkkieläimiä litteillä, maata vasten ruusukkeena olevilla lehdillään. Niiden yläpinnalla on millin pituisia pieniä nystyjä, joista toiset erittävät limamaista nestettä ja toiset ruuansulatusentsyymejä.

Siniyökön lehdet alkavat kääntyä kourumaisiksi, kun saalis on jäänyt lehteen kiinni. Kuva: Antje Neumann / Vastavalo

”Kun saalis on tarttunut limaan, lehti alkaa reunoiltaan kääntyä kourumaiseksi. Kourumaisuus estää saalista huuhtoutumasta sadeveden mukana pois lehdeltä.”

Samoin kuin kihokeilla myös yökönlehdillä saaliin sulattelu vie päiviä, mutta yökönlehdetkin saalistavat koko ajan.

Vesiherneet pyytävät loukuilla

Vesiherneet tuovat jännitystä lihansyöjäkasvilajeihimme, sillä ne ovat salamannopeita loukkupyytäjiä. Maapallolla kasvaa yli 200 vesihernelajia, ja Suomessa niistä tavataan kuusi: isovesiherne, pikkuvesiherne, rimpivesiherne, kalvasvesiherne, lännenvesiherne ja piilovesiherne. Näistä isovesiherne, pikkuvesiherne ja rimpivesiherne ovat tavallisimpia ja ne pystyy tunnistamaan kukattominakin ilman mikroskooppista tarkastelua.

Meillä vesiherneet kasvavat koko maassa muun muassa mutamailla, allikoissa, pikkupuroissa ja lammissa matalassa vedessä, mutta esimerkiksi sademetsissä vesiherneitä kasvaa myös puiden päällyskasveina kostealla sammalpinnalla. Vesiherneillä on kasvin koosta riippuen kymmeniä tai satoja pienen herneen kokoista umpinaista pyyntirakkulaa, jotka ovat läpikuultavia ja lituskaisia.

Isovesiherneen pyyntirakkula imaisee alipaineen avulla sadasosasekunnissa saaliin sisäänsä. Kuva: Science Photo Library

”Rakkulassa on pieni suuaukko, jota peittää sisäänpäin kääntyvä läppä. Rakkula on rakenteellinen sopeuma, joka on kehittynyt lehden osana.”

Aluksi vesiherne odottaa läppä kiinni saalista, esimerkiksi lähellä uiskentelevaa vesikirppua. Rakkulan sisäpinnalla on pieniä karvoja, jotka pumppaavat vettä sisältä ulkopuolelle. Näin rakkulaan syntyy alipaine. Kun vesikirppu ui tarpeeksi lähelle vesihernettä ja koskettaa sen pyyntirakkulan läpässä olevia kaksihaaraisia karvoja, läppä aukeaa. Kuluu vain sadanosasekunti, kun vesiherne on napannut vesikirpun pyyntirakkulaansa. Seuraavaksi rakkulan sisäpinta erittää entsyymejä, jotka pilkkovat saaliin. Ja jälleen rakkulan sisällä olevat karvat alkavat pumpata vettä ulos ja muodostaa alipainetta uutta pyyntiä varten. Ansa on viritetty.

Vesiherneillä ei ole juuria, mutta esimerkiksi pikkuvesiherneellä ja rimpivesiherneellä on sekä lehtivihreää sisältäviä osia että surkastuneita verson ja lehtien osia, jotka ovat lehtivihreättömiä. Niillä ne voivat ankkuroitua myös pohjaan.

Vesiherneet kukkivat usein niukasti. Kukat ovat keltaisia, eikä lajintunnistus aina onnistu niiden avulla, joten varmoja tuntomerkkejä pitää hakea kasvin versorakenteesta tai kasvupaikasta. Asiantuntija voi tunnistaa vesiherneet myös herneenkokoisten pyyntirakkuloiden vettä pumppaavista soluista.

”Rakkulassa on neljähaarainen soluryhmä tai karvaryhmä, jonka karvojen keskinäisestä asennosta voi tunnistaa lajin”, Piirainen kertoo ja näyttää karvaryhmiä Pohjolan suuresta kasviosta.

Minusta ne näyttävät ihan jumppaliikkeiltä, mutta en olekaan mikään lihansyöjäkasviasiantuntija. Innostuin aiheesta kuitenkin niin paljon, että lainasin kirjastosta John Wyndhamin vuonna 1951 kirjoittaman kirjan Triffidien kapina. Jos nyt uskaltaisin lukea sen.

Suomessa kasvaa 12 lihansyöjäkasvilajia. Tässä esiteltyjen yhdeksän tavallisimman lajin lisäksi kolme vesihernettä: kalvasvesiherne, lännenvesiherne sekä piilovesiherne. Jos haluat lähteä lihansyöjäkasviretkelle, sinun kannattaa suunnata karuille ja vähäravinteisille paikoille kuten soille tai mutakuopille ja ojille.