Lajikoulu: Tunnista Suomen lepakot
Journalisti-lehden päätoimittajana työskennelleen Markku Lappalaisen kirjan Lepakot – salaperäiset nahkasiivet julkaisusta on jo vuosia. Kirja herätti turkulaisen Thomas Lilleyn lepakkoharrastuksen ja se kului myös Eeva-Maria Kyheröisen käsissä, vaikka hän olikin aloittanut lepakoiden parissa joitakin vuosia aiemmin.
Lilleystä ja Kyheröisestä tuli maan johtavia lepakkoasiantuntijoita. Lilley tutkii tällä hetkellä lepakoiden valkokuonosyndroomaa Englannissa, ja Kyheröinen jatkaa Suomessa Helsingin yliopistossa lepakoiden rengastamista ja sitä kautta lepakkopopulaatioiden rakenteiden ja liikkeiden selvittämistä.
Mutta lepakot ovat yhä salaperäisiä.
Lepakon tunnistaa äänestä
Lepakot ovat maailman ainoita lentäviä nisäkkäitä. Ne lentävät räpyttelemällä läpikuultavia siipiään ja saalistavat hyönteisiä suoraan suuhunsa. Saalistaessaan ne ääntelevät ihmiskorvaan kuulumattomalla taajuudella – kaiku kertoo lepakolle saaliin etäisyyden ja suunnan silmänräpäyksessä.
Lepakot elävät pääkaupungin ytimessä
Lepakoiden ääniä voidaan siepata ilmaisimella, detektorilla. Äänet poikkeavat toisistaan sen verran, että niiden avulla lajit kyetään tunnistamaan. Esimerkiksi pohjanlepakko maiskuttaa ja korvayökkö tikittää.
Detektori on viritetty viiksisiipan kaikuluotauksen taajuudelle, joka on 44 kilohertsin liepeillä. Kuva: Harri Nurminen
Lepakoita on maapallolla noin 1200 lajia. Kirjo ulottuu kaksigrammaisesta thaimaalaisesta siankuonolepakosta toista kiloa painaviin trooppisiin hedelmälepakoihin.
Suomalaiset lepakot kuuluvat aitolepakoiden heimoon (Vespertilionidae), joita on 300 lajia. Suomen lepakoiden lajimäärä on 13, joista viisi on yleistä ja loput harvinaisia tai satunnaisia.
Yleiset ovat korvayökkö, pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa ja isoviiksisiippa. Harvalukuiset ovat kimolepakko, ripsisiippa, pikkulepakko, isolepakko, vaivaislepakko, kääpiölepakko, lampisiippa ja etelänlepakko.
Vaikka meillä lajimäärä jää ilmaston vuoksi pieneksi, lepakot ovat maailmanlaajuisesti menestyjiä. Esimerkiksi meillä ne käyttävät ravintoa, jota on paljon saatavilla, hyönteisiä. Kun ravinto loppuu tai tulee muuten ankeat ajat, ne horrostavat.
Lepakot tulevat myös toimeen ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Niiden päiväpiilot voivat ovat ullakolla ja horrostamispaikat saattavat löytyä kodin kellarista.
Saalistustapoja on kolmenlaisia. Osa kuten viiksisiippa ja isoviiksisiippa saalistaa ilmasta, vesisiippa ja lampisiippa troolaavat ja ripsisiippa noukkii hyönteisiä esimerkiksi veden pinnalta.
Lepakot käyttävät ravinnokseen pääasiassa niveljalkaisia, joihin kuuluvat muun muassa hyönteiset ja hämähäkkieläimet.
Turun yliopistossa on tutkittu vesisiipan ravinnonkäyttöä analysoimalla ulosteiden DNA:ta ja tulokset pätevät hyvin pitkälti kaikkiin lepakkoihimme. Ravinnon suosituimmuusjärjestys on seuraava:
- kaksisiipiset (surviaissääsket, kärpäset, hyttyset, mäkäräiset, vaaksiaiset)
- perhoset
- vesiperhoset
- kovakuoriaiset ja nivelkärsäiset kuten kaskaat, kirvat ja luteet
- päivänkorennot (surviaiset)
Poikkeuksen tekee korvayökkö, joka on perhosspesialisti. Sen ravinnosta pääosa koostuu yöperhosista.
Horros on sopeuma energian säästämiseksi. Lepakot horrostavat kosteissa ja viileissä piilopaikoissa – Suomessa kellareiden ohella esimerkiksi bunkkereissa ja luolissa. Osa lepakoistamme on varmuudella muuttajia, suunta on lounaaseen.
Horros ei ole unta, joten siitä ei voi herätä. Onkin käytettävä jotakin toista ilmaisua. Lepakot keskeyttävät horroksen talven aikana muun muassa nukkuakseen, virtsatakseen, vaihtaakseen paikkaa, sukiakseen ja paritellakseen.
Thomas Lilley tutkii vesisiipan lajituntomerkkejä kuten lentoräpylän kiinnityskohtaa. Kuva: Harri Nurminen
Vaarallinen sienitauti
Thomas Lilley tutkii parhaillaan Liverpoolin yliopistossa lepakoiden sienitautia, valkokuonosyndroomaa, jota viime keväänä löydettiin Suomestakin muun muassa Turusta ja Salpalinjalta.
Pohjoismaiset lepakot ovat taudille immuuneja, mutta Pohjois-Amerikassa se tappaa.
”Kun infektio iskee horrostavaan lepakkoon, sen immuunipuolustus on pysähdyksissä. Puolustuksen havahtuessa eläin joutuu sokkiin ja saa autoimmuunireaktioita kuolettavin seurauksin.”
Lilley hakee vastauksia arvoitukseen – mitkä ovat niitä tärkeitä seikkoja, jotka mahdollistavat taudista selviämisen.
Ainakin horrostamispaikat muun muassa meillä ja Pohjois-Amerikassa ovat erilaisia.
Meillä monet lepakot horrostavat pienissä ryhmissä ja jopa yksinään, eivätkä monien kymmenientuhansien ja jopa satojentuhansien yksilöiden massahorrostuspaikoissa.
Onko se eräs syy siihen, etteivät pohjoismaiset lepakot sairastu valkokuonosyndroomaan, vaikka sientä meilläkin esiintyy?
”Nyt on tarkoitus katsoa, onko Suomessa sienestä erilaisia kantoja ja miten sieni pärjää ja käyttäytyy oloissamme”, Lilley sanoo. ”On myös tärkeää selvittää, missä suomalaiset lepakot horrostavat.”
Joitakin paikkoja tiedetään, mutta Lilleyn mukaan niitä on pakko olla enemmän.
”Löydetyt piilot eivät millään lailla korreloi sen kanssa, kuinka paljon me tapaamme esimerkiksi kesäisin lepakoita.”
Lilley arvelee, että lepakot saattavat käyttää klassisten horrostuspaikkojen sijaan vaihtoehtoisia paikkoja, kuten kallionhalkeamia sekä suuria puita ja niiden juurionkaloja.
”Esimerkiksi Kanadassa on lepakko, jonka luultiin muuttavan talveksi muualle”, Lilley kertoo.
”Sitä kuitenkin löydettiin horrostamassa puun sisällä. Ulkona pakkanen paukkui 30 asteen voimalla, mutta horrostusonkalossa lämpötila oli neljä asteetta plussan puolella.”
”Luulen, että tällaista on Suomessakin.”
Minne lepakot muuttavat?
Tiedot lepakoista karttuvat
Lepakoiden rengastus alkoi laajemmin Suomessa 2004. Lajiluku ja lajien yleisyys tai harvinaisuus alkoivat kirkastua.
”Aina silloin tällöin saadaan kiinni jo aiemmin rengastettu yksilö, kontrolli”, Lilley sanoo.
Ruissalossa saatiin juuri kontrolli 2005 rengastetusta isoviiksisiippanaaraasta, ja Liedosta on löydetty 10-vuotiaita vesisiippoja. ”Tällä tavalla tieto lepakoiden eliniästä karttuu.”
Lepakkorintamalla onkin rengastuksen aloittamisen jälkeen tapahtunut paljon myönteistä.
Suomen lepakkotieteellinen yhdistys on jakanut tietoa lepakoista ja edistänyt niiden suojelua jo 14 vuotta.
On ilmestynyt kolme väitöskirjaa lepakoista. Aiemmin niitä oli vain yksi.
Suomen lajilista on kasvanut kääpiölepakolla (2007) ja etelänlepakolla (2008).
Juuri nyt Suomessa on alkanut projekti, jossa hyödynnetään yliopistojen tutkimusasemia Hangosta Utsjoelle.
”Asemilla on automaattidetektoreita, jotka viestittävät missä ja kuinka pitkään lepakoita kunkin aseman ympäristössä esiintyy”, Lilley sanoo.
Kevolta saatiinkin jo hätkähdyttävä tieto: siellä elää pohjanlepakko.
”Se on todennäköisesti Suomen pohjoisin lepakko.”
Lepakoilla rengas kiinnitetään kyynärvarteen. Kuva: Harri Nurminen
Sokeita vampyyreitä
Lepakoista on liikkeellä paljon huhuja ja uskomuksia. Katsotaanpa, miten Lilley ne torjuu tai vahvistaa.
Lepakot ovat vapaan seksin kannattajia.
”Vapaalla seksillä viitataan varmaankin siihen, että horrostamiskauden aikana koiraat virkoavat horroksesta useammin kuin naaraat, ja silloin ne yrittävät myös paritella. Pimeässä ne eivät sitten välttämättä tiedä, kumpaa sukupuolta vokottelevat.”
Lepakot ovat suursyömäreitä.
”Syksyn lähestyessä lepakot syövät pitkin yötä, hyönteisiä on paljon liikkeellä. Lepakoilla on siis mahdollisuus lisätä rasvaa kehoonsa ja ne syövätkin yhdessä yössä oman ruumiinpainonsa verran ravintoa.
Tässä tulee mukaan leptiini, hormoni, joka kontrolloi selkärankaisilla eläimillä nälkäisyyden tunnetta. Mitä enemmän leptiiniä, sen kylläisempi. Leptiini estäisi ylensyönnin, mutta lepakoilla hormonin reseptori on pois kytkettynä. Vaikka leptiinin määrä veressä kasvaa ja se sitoutuu reseptoriin, viesti aivoihin ei kulje, eivätkä lepakot koe kylläisyyden tunnetta.”
Lepakot ovat sokeita.
”Lepakoilla on oikeastaan aika hyvä näköaisti, ja monet suomalaiset lepakot näkevät jopa värejä. Sokea kuin lepakko ei siis pidä lainkaan paikkaansa. Korvayökkö käyttää kaikuluotausta todella vähän. Se kuuntelee ja suunnistaa näön avulla. Se pyrkii olemaan hiljaa, koska sen saaliseläimet, yöperhoset pystyvät kuulemaan lepakoiden kaikuluotauksen jaloissa olevilla korvillaan.”
Lepakot imevät ihmisten verta.
”Vain yksi lepakkolaji käyttää enimmäkseen nisäkkäiden verta. Se on vampyyrilepakko, joka elää Etelä- ja Väli-Amerikassa. Nyt Etelä-Amerikassa on ilmennyt isoja ongelmia. Vampyyrilepakot ovat alkaneet käyttää siellä ihmisverta entistä enemmän ravinnokseen, ja rabies on levinnyt.”
Lepakot ovat tautipesiä.
”Se on totta. Se johtuu lähinnä siitä, että taudit ovat kehittyneet yhdessä lepakoiden kanssa. Lepakot ovat evolutiivisesti vanha ryhmä, ja niiltä on kuvattu paljon ihmisellekin haitallisia viruksia. Viruksien haitallisuus on yhteydessä lepakoiden erikoisen elämäntyylin kanssa. Lepakot säästävät päivisin energiaa alentamalla ruuminlämpöänsä, mutta illalla liikkeelle lähtiessä niiden ruumiinlämpö saattaa nousta 41 asteeseen, jota virukset sietävät.
Taudit ovat lepakoille täysin vaarattomia. Ongelmia tulee silloin kun taudinaiheuttaja hyppää isännästä toiseen, esimerkiksi ihmiseen – eikä korkea kuumekaan pysty viruksia nitistämään.”
Lepakot lentävät vain öisin.
”Lepakot lentävät meillä suurimmaksi osaksi öisin, mutta keväisin kun ne poistuvat horrostuspaikastaan, ja niillä on kiljuva nälkä, ne saalistavat päivänvalossakin.
Mihin aikaan tahansa lentää myös esimerkiksi azorienisolepakko. Sillä ei ole saarella lainkaan niin sanottuja vihollisia. Mikään ei sitä saalista.”
Lepakoista ei ole mitään hyötyä.
”Lepakot ovat suuria tuholaishyönteisten kuluttajia. Ne korvaavat hyönteismyrkkyjen käyttöä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on laskettu, että lepakot säästävät maataloudelle 4,3 miljardia dollaria vuodessa hyönteismyrkyissä. Koejärjestelyin on huomattu, että lepakot kuluttavat jopa lintuja enemmän hyönteisiä.”
Viileys viivästyttää lentoa
Jännittävän eläimen näkeminen alkaa kiinnostaa. Kesäkuun alussa pääsenkin Eeva-Maria Kyheröisen kanssa tarkastamaan lepakonpönttöjä hänen vakioreiteilleen Kirkkonummelle ja Siuntioon, muun muassa Oitbackan ja Suitian kauniisiin kartanomaisemiin.
Kyheröinen nappaa mukaansa työkalupakin ja alumiinitikkaat. Maastossa odottaa 40 lepakonpönttöä, jotka voivat kätkeä sisäänsä mitä vain. Pöntöt ovat sahajauhobetonia ja niissä on vain pieni kapea aukko alareunassa.
Tällä retkellä odotukset eivät ole kovin korkeat, koska kevät ja alkukesä ovat olleet kylmiä. Lepakko pitää lämpimästä. Jos hyönteiset eivät lennä, ei lepakkokaan vaivaudu vaan jatkaa horrostaan.
Lepakkotutkijan välineistöä. Kuva: Harri Nurminen
Tuntumaa kolean kevään seurauksiin Kyheröinen sai aiemmin Valassaarilla, jossa hän oli rengastusreissulla biologisen aseman johtajan Niclas Fritzénin kanssa.
Aiheena oli pikkulepakko.
”Passiiviseurantalaitteet, joissa detektori mittaa lepakoiden ääniä omia aikojaan näyttävät, että pikkulepakoiden yksi muuttoreitti kulkee Valassaarten kautta”, Kyheröinen sanoo.
”Lepakot lähtevät syksyisin mantereelta kohti Ruotsia ja palaavat keväällä takaisin. Nyt varmistusta ei saatu, sillä emme löytäneet lainkaan lepakoita.”
Sama epäonni vaivaa meidänkin tarkastuskierrostamme. Kyheröinen asettelee toiveikkaana tikkaat 40 kertaa puuta vasten ja avaa 40 pöntön etuseinän, mutta lepakoiden sijaan pöntöissä on sinitiaisia, metsihiirien jälkiä ja ampiaispesiä. Kahdessa pöntössä on sentään lepakoiden ulostejyväsiä.
Anu Luoto kerää lepakon ulosteita borderterrierin haisteltavaksi. Kuva: Harri Nurminen
Määrä on arvoitus
Kyheröinen alkoi tutkia lepakoita 1997. Rengastus tuli mukaan myöhemmin.
”Rengastusta varten lepakoita pyydystetään päiväpiiloista, kuten pöntöistä, joista saattaa löytyä useita lepakoita tiiviisti pakkautuneena”, hän kertoo. ”Yöllä käytetään verkkoja ja usein myös houkutusääntä.”
Rengastamalla on saatu tietoa muun muassa lajien elinalueista ja kotipaikkauskollisuudesta.
”Suomessa saadut kontrollit ovat olleet kaikki kotimaisia, ja usein rengastaja saa kontrollin itse rengastamastaan yksilöstä.”
-
- Ripsisiippa saa laaja-alaisella kaikuluotausäänellään hyvin tarkan kuvan ympäristöstään. Sen pyydystämisessä onkin käytettävä niin ohuita verkkoja, ettei eläin pysty havaitsemaan niitä. Kuva: Harri Nurminen
-
- Harppupyydys kerää lepakot alapuoliseen pussiin. Kuva: Harri Nurminen
-
- Eeva-Maria Kyheröinen tarkistaa pöntön. Lepakot hakeutuvat päivisin piiloon ja pöntöt kelpaavat niille mainiosti. Kuva: Harri Nurminen
Lepakoiden määrää ei edelleenkään tunneta.
”Ei ole sellaista pohjaa kuin linnuilla, joiden laskenta on laajaa”, Kyheröinen sanoo. ”Lepakoiden aktiivinen kausi on meillä myös lyhyt. Emoilla on kiire saada poikaset siivilleen.”
Kyheröisen mukaan lepakkoharrastusta haittaa perinteiden puute. Este voi olla myös se, että havainnoinnissa tarvitaan erikoisvälineitä kuten detektoria.
Passiiviseurantalaitteiden avulla muuton tutkimisessa on kuitenkin päästy eteenpäin. Osa lajeista, kuten pikkulepakko ja jotkin muutkin harvalukuiset lajit, muuttavat, mutta muun muassa lampisiipan ja vesisiipan arvellaan viettävän talven Suomessa. Levinneisyydestäkin tiedetään jo paljon. Esimerkiksi pikkulepakoita arveltiin ennen olevan vain hyvin pienellä alueella, mutta nyt tiedetään, että niitä on rannikollakin jopa Vaasan pohjoispuolella.
”Tietämys lepakoista on lisääntynyt hurjasti tänä aikana, kun olen lepakoita seurannut”, Kyheröinen sanoo.
”Esimerkiksi lepakoiden kantamasta raivotautiviruksesta (rabies) tiedetään jo paljon.”
Suomessa kuoli 1980-luvulla sveitsiläistaustainen lepakkotutkija rabiekseen. Myöhemmin on selvitetty, että virus oli peräisin meiltä.
”Se oli isku lepakkoharrastukselle. Jonkinlainen notkahdus tuli silloin.”
Ilmaston lämpeneminen muuttaa lepakoidenkin esiintymiskarttaa. Lepakot levittäytyvät pohjoisemmaksi ja runsastuvat. Lisäksi hyvin harvalukuisista lajeista saadaan entistä enemmän havaintoja. Meille saattaa myös tulla uusia lajeja.
Kyheröisen mukaan seuraavat uudet Suomeen tulevat lajit ovat melko varmasti mopsilepakko ja pikkuviiksisiippa. Mopsilepakoita elää muun muassa Etelä-Ruotsissa sekä Latviassa ja pikkuviiksisiippoja Ruotsissa.
Suomessa on tavattu 13 lepakkolajia, joista kahdeksan on hyvin harvinaisia. Varma tunnistus edellyttää korvankannen, hampaiden, lenninräpylän kiinnityskohdan ja kaikuluotausäänien tutkimista.
