Tikat tunnetaan vahvasta nokastaan, jolla ne hakkaavat ruokansa esiin puun sisältä, kovertavat pesäkolon ja soidintavat. Keväällä laulamisen sijaan ne etsivät mahdollisimman komeasti kumisevan puun ja mainostavat rummuttamalla itseään ja reviiriään. Puhelinpylväiden metalliosat pärisevät erityisen komeasti.

Melkein joka kevät tikat kovertavat pesueelleen uuden kolon, ja sillä on metsäluonnolle valtavan suuri merkitys. Vanhat kolot eivät jää tyhjilleen, vaan niihin voi asettua moni muu kolopesijä, kuten talitiainen, kirjosieppo tai varpuspöllö. Myös liito-orava asustaa tikankoloissa. Suurissa palokärjen koloissa pesivät muun muassa telkät ja helmipöllöt.

Tikat ovat hyönteissyöjiä. Monen ruokalistalla ovat kuoren alla mönkivät kaarnakuoriaisten toukat, toiset suosivat muurahaisia. Käpytikka vaihtaa talveksi nimensä mukaisesti havupuiden siemeniin. Se kiilaa löytämänsä kävyt sopivaan puunkoloon ja nakuttelee siemenet esiin suomujen alta.

Käpytikan paja. Kuvitus: Jari Kostet

Käpydieetti on selvästi kannattava valin­ta, sillä käpytikka ei ole yhtä riippuvainen lahopuusta kuin sukulaisensa. Se on tikoista yleisin; käpytikkoja elää Suomessa moninkertaisesti enemmän kuin muita tikkoja yhteensä. Talvisin useimmille tikoille maistuvat myös ruokintapaikkojen antimet.

Tärkeimmät tuntomerkit

Seitsemästä tikkalajista neljä on mustavalkoisia. Käpytikan soikea olkapään laikku paistaa valkoisena kauas, ja iso laikku onkin hyvä tuntomerkki kolmeen muuhun mustavalkoiseen tikkaan verrattuna. Niillä on valkoista myös selässä.

Tuosta kolmikosta pikkutikan tunnistaa helposti kokonsa perusteella, sillä se on vain vähän talitiaista suurempi. Valkoselkätikalla on pitkittäisviiruiset kupeet, ja alaperä on käpytikan kirkkaan punaisesta poiketen vaaleanpunainen. Pohjantikan valkoinen vatsa taas on mustien poikkijuo­vien kirjoma.

Harmaapäätikka on yleisväritykseltään vihertävä, ja siksi moni sekoittaa sen samanoloiseen vihertikkaan. Vihertikka on Suomessa hyvin harvinainen satunnaislaji, joka on tavattu alle kymmenen kertaa. Siksi lintulaudalle saapuvan sammalenvihreän tikan lajia ei juuri tarvitse arpoa: se on aina harmaapäätikka.

Suomen ja samalla koko Euroopan suurin tikka on palokärki. Tuo variksen kokoinen tikka on kokomusta pään punaista merkkiä lukuunottamatta.

Monilla tikoilla pään punaisen värin määrästä voi päätellä tikan sukupuolen. Lajista riippuen naarailla on sitä joko koiraita vähemmän tai ei lainkaan. Pohjantikka eroaa muista, sillä koiraan päälaki on keltainen, naaraan vaalea. Tämän lajikoulun kuvituksessa näkyvät koiraiden tuntomerkit.

Tikat koputtelevat puihin kullekin lajille tunnusomaiset syöntijälkensä. Äänet ja keväiset rummutuksetkin ovat kaikilla omanlaisensa – etenkin käpytikka ja palokärki ovat hyvin äänekkäitä. Tikkoja voi yrittää tunnistaa jopa takomisen tahdista, kun ne etsiskelevät hyönteisiä, mutta se vaatii jo pidempiaikaista perehtymistä.

Suomen tikoista erottuu yksi: käenpiika. Se ei rummuta, koverra koloja tai kiipeile rungolla, vaan liikuskelee usein maassa. Talveksi se muuttaa tropiikkiin. Näyttävän puvun sijaan käenpiian höyhenet ovat ruskeankirjavat. Mitä tikkamaista käenpiiassa on? Ainakin varpaat, joista kaksi osoittaa eteen ja kaksi taakse. Käenpiika syö muurahaisia, kuten palokärki ja harmaapäätikka. Se on myös kolopesijä, vaikkei koverrakaan omaa asumustaan. Käenpiian kimittävä ääni muistuttaa pikkutikkaa.

Lue lisää!

Tikkojen jäljillä Porvoon tikkametsässä