Kuuluuko revontulista ääniä?
Hypoteesi äänten synnystä odottelee vahvistusta tai kumoamista yhden tutkijan varassa.
Revontulet. Kuva: Shutterstock
Tammikuun aikana revontulia päästiin ihailemaan aina Etelä-Suomea myöten. Kotikulmillani Helsingissä valosaastetta on vaikea päästä pakoon, joten täällä reposet jäivät kelmeäksi aavistukseksi siitä näytöksestä, jota pohjoisemmissa ja harvaanasutummissa paikoissa saatiin ihailla.
Somen kautta eteläläisetkin pääsivät ihastelemaan valoja koko komeudessaan. Toinen toistaan taianomaisemmat kuvat täyttivät syötteen Instagramissa ja Facebookin luontokuvaryhmissä.
Muistin kuvia plärätessäni keskusteluni valokuvaaja Harri Tarvaisen kanssa. Haastattelin häntä lyhyesti joulukuun Suomen Luonnon numeron Luonnonkalenteri-palstalle. Puhuimme siitä, miten hänen luppakorvainen retkikumppaninsa, kiharakarvainen noutaja Kaffe, kuuntelee ulvovan jään ääniä päätään kallistellen. Tarvainen kertoi, että he olivat kuunnelleet yhdessä myös revontulia.
Huh, ihanko oikeasti? Olin joskus törmännyt ilmiöön netissä ja saanut sen käsityksen, että äänet ovat suunnilleen yhtä todellisia kuin virvatulet. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku henkilökohtaisesti kertoi kokeneensa ne.
Revontulet ovat oulunsalolaiselle Tarvaiselle tuttu ja mieluisa kuvauskohde. Eräänä talvena ennusteet hyvin voimakkaasta valonäytöksestä houkuttelivat hänet lähtemään Kaffen kanssa yön selkään tutulle ulkoilureitille meren jäälle.
”Sanottiin, että silloin oli nähty revontulia Tanskassa asti. Muistan hyvin, että sinä yönä kuulimme, mitä nyt itse omassa päässä yhdisti revontulien ääneksi. Se kuulosti joko niin kuin kaukaa tulevalta bassorummulta tai naisen kuiskailuääneltä. Yöllä revontulien loisteessa meren jäällä se oli hyvin voimakas kokemus ja vähän jopa pelottavakin.”
Samaan hengenvetoon Tarvainen jatkoi itsekin, että fysiikan näkökulmasta revontulien äänet ovat kinkkinen kysymys. Revontulet syntyvät ilmakehän ja avaruuden rajamailla, ja niin ylhäällä on vain vähän kaasua, jossa ääni pääsisi kulkemaan. Ja vaikka pääsisikin, sillä kestäisi minuutteja edetä alas revontulien katselijan korviin.
”Tiede sanoo, että revontulista ei voi lähteä sellaista ääntä, että se olisi synkroniassa sen valon kanssa”, Tarvainen totesi.
Aurinkotuulen tuomaa
Lähes yliluonnolliselta vaikuttava kokemus kiehtoo. Olen vankka tieteellisten todisteiden kannattaja, mutta kyllä minun puolestani tiede saisi todistaa, että taikuutta on oikeasti olemassa.
Kun toisistaan riippumattomat ihmiset tekevät samankaltaisia havaintoja eri aikoina ja eri paikoissa, lopulta on yhä vaikeampi vain kohauttaa tieteellisiä olkia ja sanoa, että kyse on mielikuvituksesta. Sama pätee virvatuliin, joille on ehdotettukin monenlaisia tieteellisiä selityksiä.
Uppoudun Googlen syövereihin. Selviää, että äänikokemukset ovat harvinaisia, mutta silti niitä on raportoitu joka puolelta revontulivyöhykettä, ja jo kauan sitten.
Ilmatieteen laitoksen sivuilla ehdotetaan, että täydessä hiljaisuudessa ihmismieli voisi täydentää näkemäänsä olemattomilla kuuloaistimuksilla. Myös Tarvainen kertoi ajattelevansa, että öiset äänet saattoivat olla enemmänkin kokonaisvaltaisesti koettuja kuin kuultuja.
Tarvaisella on kuitenkin todistaja. Erittäin tarkkakuuloinen sellainen.
”Koirakin pyöritteli päätä ja katsoi ylös ja alas ikään kuin tarkentaakseen sitä kuulohavaintoa, ja ihan niiden äänikokemusten yhteydessä.”
Ilmatieteen laitoksen sivuilla kerrotaan Aalto-yliopiston tutkija, emeritusprofessori Unto K. Laineesta, joka on nauhoittanut revontulien ääniä päätyönsä ohella ja selvittänyt niiden mysteeriä jo vuosituhannen taitteesta asti. Luen tutkimuksista lisää ja alkaa vaikuttaa siltä, että hän on aika lailla yksin tutkimusaiheensa kanssa. Pitkäjänteinen työ on kuitenkin kannattanut, ja vuoden 2016 julkaisu Auroral Acoustics project – a progress report with a new hypothesis vakuuttaa ainakin maallikon, siis minut. Se tarjoilee ratkaisun, joka selittää ääniin liittyvän taikuuden.
Jo joitain vuosia aiemmin Laine oli saanut selville, että äänet eivät tulleetkaan revontulien korkeudesta vaan ihan läheltä maan pintaa, noin 70 metrin korkeudesta. Myöhemmin kävi ilmi, että ääniin liittyy inversio. Se tarkoittaa ilmiötä, jossa kylmä ilma kerrostuu lämpimän alle. Kun sää on aivan tyyni, jäähtynyt maan pinta jäähdyttää ilmakehän alimman osan, mutta lämpimämpi kerros lukitsee sen alleen. Ilmamassojen väliin syntyy inversiokerros, jonka voi myös nähdä, kun piipuista nouseva savu alkaa yhtäkkiä levitä kuin törmäisi pyrypallon kupua vasten.
Savu tekee inversion näkyväksi. Kuva: Shutterstock
Mittausten perusteella inversiokerros ja revontulien äänten lähde ovat samalla korkeudella. Hypoteesin mukaan revontuliin liittyvä sähkömagneettinen säteily purkaa inversiokerrokseen liittyviä varauseroja, ja lopputuloksena on erilaisten suhinoiden ja pamahdusten kirjo. Kun säteily muuttuu ääniaalloiksi vasta lähellä maan pintaa, se ennättää korviin lähes samaan aikaan kuin valokin. Koska tuuli hajoittaa inversion herkästi, ilmiö on harvinainen.
Olen myyty – taikuutta on todella olemassa! Mutta mikä tiedeyhteisöä kiikastaa? Miksi ilmiöstä puhutaan yhä epäillen ja pahimmillaan pyöritellään sormea ohimolla?
Siksi, että tiede ei usko mitään ensi kuulemalta, vaikka selitys uppoaisi kuinka moniin tiedonjanoisiin googlaajiin. Muiden tutkijoiden pitää pystyä toistamaan tulokset muissa äänilaboratorioissa ennen kuin hypoteesi-sanasta voidaan alkaa hiljalleen hellittää ja puhua teoriasta. Sen pidemmälle revontulien taian todistamisessa ei päästäkään, sillä tieteelliset tulokset voi aina haastaa uusilla, eikä totuuksia julisteta.
Laineen julkaisusta on kohta kahdeksan vuotta. Nyt siis vain odotellaan, että muutkin tutkijat kiinnostuisivat revontulien äänistä. Tai ehkä oikeammin tutkimusten rahoittajat kiinnostuisivat niistä. Entä kuka lähtisi jahtaamaan virvatulia?
Kuuntele Unto K. Laineen nauhoittama ääninäyte Ylen jutusta >>
Vinkkejä revontulien äänten jahtaamiseen >>