Torstaina on vielä lämmintä, mutta seuraavaksi päiväksi luvataan räntäsadetta. Keväinen päivä on käytettävä hyödyksi, joten lähdemme retkelle. Jo menomatkalla tulee keväinen, mieltä lämmittävä havainto: aurinkokylvystä nauttiva kyy.

Se on hieno, kiiltävänahkainen yksilö. Silmät punaiset ja pistävät kuin roseepippurit!

Joskus käärmehavaintoon liittyy kuitenkin huoli, ja niin nytkin. Kyy loikoilee pitkin pituuttaan tiellä, ja vaikka liikennettä on vähän, yliajo tuntuu melkein väistämättömältä. Viimeisen viikon sisällä tällä samalla tiellä on näkynyt jo kaksi käärmevainajaa…

Kyytä lähestyessämme se pyrkii tieltä pois, mutta sitä estävät penkan korkeat lumivallit. Lunta on vielä paljon. Käärme vaikuttaa hieman kohmeiselta, se tökkii onnettomana kovaa kinosta eikä pääse minnekään. Vähän matkan päässä tiestä pilkistää yksi sulanut kumpare – olisiko käärme tullut sieltä? Päätämme viedä sen sinne turvaan, ja kuljetus hoituu autosta löytyneellä lapiolla. Kyy lepää lapiolla kuin tarjottimella, se ei ole lämmennyt tarpeeksi kyetäkseen nopeaan luikerteluun ja suhisee nyt vain vaimean protestin ennen kuin jää mättäälle makaamaan.

Kun muutaman tunnin kuluttua tulemme takaisin, kyytä ei enää näy. Eipä se siis palannut enää tielle eikä ainakaan vielä jäänyt auton litistämäksi.

Se on valitettavan yleinen matelijoiden kohtalo. Tuntuu kurjalta ajatella, että eläin on selvinnyt hengissä pitkästä talvihorroksesta, herännyt vihdoin viimein kevääseen, nauttii auringosta – ja sitten yhdessä autonhurauksessa onkin jo kuollut. Kun kuolleita käärmeitä näkee pienillä kiemuraisilla sorateillä, ei voi olla miettimättä, onko yliajo ollut pelkkä välinpitämättömän kaahaamisen sivutuote vai suorastaan tarkoituksellinen tähtäys.

Kyy on maailman pohjoisin käärmelaji, jota tavataan Lappia myöten. Se on urheasti sopeutunut ankaraan ilmastoomme, mutta ihmislajin despotia aiheuttaa omat vaikeutensa. Tunnettu käärmeharrastaja Urpo Koponen on kotiseudullaan Kymenlaaksossa seurannut kyitä jo 1970-luvun alusta. Kato on käynyt, Koponen toteaa (tässä) vuoden 2010 Ylen Uutisten haastattelussa. Kun alkuaikoina parhailla käärmeiden talvehtimispaikoilla Koponen laski jopa viisisataa yksilöä, nykyään ei missään ole enää enempää kuin puolensataa käärmettä. Ihminen häärää ja runnoo koneineen kaikkialla tuhoten niin matelijoiden talvehtimispaikkoja kuin elinpiirejäkin.

Samaa toteaa kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n lajien suojelukomission kyyasiantuntija Timo Paasikunnas (tässä) viime vuoden Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa. Kyiden elintila ja selviytymismahdollisuudet ovat heikentyneet lisääntyneen liikenteen sekä maankäytön vuoksi. Edes suoranainen vaino ei ole loppunut. Suomi onkin vielä ainoa Länsi-Euroopan maa, missä kyy on lainsuojaton.

Paasikunnaksen mukaan myös Etelä-Suomen oikuttelevat säät vaihtuvine vesi- ja pakkaskeleineen haittaavat talvehtimisen onnistumista.

Toisaalta: olisiko ilmastonmuutos voinut suosia pohjoisempana eläviä käärmeitä? Asuimme nimittäin 1990-luvun noin 40 km:n päässä nykyisestä kodistamme ja melko usein ajoimmme tuota samaa tietä, mutta silloin tiellä ei näkynyt käärmeitä koskaan. Muutenkin kyyhavaintomme jäivät koko ajalta muutamaan yksilöön. Kun nyt pari vuotta sitten palasimme samoille seuduille, tahti on selvästi parantunut. Myös kotimme edellinen omistaja hämmästyi, kun kerroin nähneeni kyyn saunapolullamme – se oli kuulemma tontin ensimmäinen käärmehavainto.

Jospa kyiden talvehtiminen ja lisääntyminen onnistuisivat Kainuun korkeuksilla nykyään paremmin kuin ennen? Ehkä myös autiotalojen ympäristöt tarjoavat hyviä elinpiirejä? Olisi mukava ajatella, että pohjoisemmat vyöhykkeet olisivat näin hieman kompensoineet eteläisten seutujen taantumaa. Tämä on toki vain kahden ihmisen epätieteellistä mutu-juttua, joten kuinka lienee: onko Keski- ja Pohjois-Suomen asukeilla vastaavia, tai päinvastaisia havaintoja?

Niin, havainnoista voi ilmoittaa Luonnontieteellisen Keskusmuseon matelija- ja sammakkoeläinten kartoitukseen (tänne).

Tämä yksilö on kuvattu Vaasan saaristosta muutama vuosi sitten.