44/2025

Kolmisen viikkoa sitten kokeilin, suolavedellä kastamatta, 200-400 millimerin objektiivilla poimia lähelle myrskylukemia yltyneen pohjoisen puolen tuulen voimia Põõsaspean niemellä Luoteis-Virossa. Niemi on erityisesti syysmuutolla parhaita arktisten vesilintujen ja kahlaajien seurantapaikkoja Suomenlahdella ja sieltä on laskettu pitkiä havaintosarjoja.

Puuskaisen tuulen kohottamat vaahtopäät koristivat tumman veden. Koitin olla kastamatta linssiä suolavedellä. Auringon pilkahdus lisäsi kontrasteja. Hetkittäin voimakkaista aaltoja kaatui rannoille toinen toisensa jälkeen. Ajoittain aallot olivat pienempiä.

Muuttoreitistä hieman riippuen länsilounaaseen tavoitteleviin lintuihin osui voimakas pohjoinen tai luoteinen sivutuuli, Põõsaspeaniemeä kiertäessä hetkin myös vastaisempi. Mitenkä linnut selvisivät tässä säässä?

Allit ajelivat aalloilla ilman mitään vaikeuksia. Jäänreunan lintu pärjää kaikissa olosuhteissa, tuulessa, viimassa – ja kylmässä. Ihmisen aiheuttamissa öljypäästöissä alli ei kuitenkaan voi selviytyä, tahriutunut höyhenpeite ei anna suojaa eikä pidä lämpöä ja lintu kylmettyy nopeasti. Mm. mereen päässseen öljyn vuoksi allin kanta on laskenut voimakkaasti 1900-luvun jälkipuoliskolta. Se on hyvin suuri harmi.

Mutta luonnontilaisella merellä ja pesimälammilla tundralla alli on omimmillaan. Sen hieman surumielisen sävyiset äänet merenselältä tai muuttoparvista ovat keväin syksyin arvoituksellisen kaunista ja tunnelmallista kuultavaa.

Myöskään lapasotkat tai telkät eivät olleet tässä säässä juuri millänsäkään. Valkoposkihanhetkaan eivät pelänneet kovaa tuulta, vaan painelivat määrätietoisesti kohti talvehtimisalueitaan kymmenin tuhansin, enemmän kuitenkin mantereen yläpuolella.

Pian Põõsaspeaneemen jälkeen allit, sotkat ja hanhet saivat taas sivu- ja sivumyötäistä tuulta siipiensä alle.