Huikean hienot värit sävyttävät kirpeän pakkasaamun taivasta. Pitkästä aikaa liikun pidempään reilusti yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Poskipäät nipistelevät, mutta tottuvat pian. Kokemuksesta tiedän, että muutaman päivän jälkeen pakkanen ei tuntuisi enää missään – kunhan vaatetuksessa on riittävästi kerroksia eikä kiirehdi itseään hikeen.
Lunta on maassa vain pari hassua senttiä. Käveleminen sujuu joutuisasti. Suuntaan tutulle järvelle, koska jäätä on jo reilusti ja liikkuminen jäällä leppoisaa. Lisämielenkiintoa antaa rantavyöhykkeen runsas kuollut puusto.
Tikan koputtelu kuuluu kirkkaassa kelissä kaukaa. Hieman outo tahti, ei hakkaa käpyä. Hetken varovainen lähestyminen ja kiikariin ilmestyy pörhöinen pallero. Höyhenet ovat pakkasasennossa niin pörhöllään, että menee tovi ennen kuin saan tuntomerkit selviksi; valkoselkätikka! Syksyn vaellus jätti eri puolille maata uutta ”valkkariverta”. Se voi enteillä hyvää pesintäkevättä. Ehkä nyt tälläkin seudulla… Rantavyöhyke ei pettänyt odotuksia nytkään.
Pieni sivuoja on täysin jäässä. Umpinaista uomaa järvelle on tullut kaksi saukkoa. Seurailen jälkiä jäällä. Kun jäljet erkaantuvat toisistaan, pystyn mittaamaan: tassu toisella keskimäärin noin 5 cm leveä, toisella 5,5-6 cm. Isomman hyppyväli on viitisen senttiä pidempi. Emo ja poikanen siis täällä ovat liikkeellä. Niillä on nyt vaikeaa. Sulapaikat ovat harvassa. Tällainen pakkaskausi pitää populaation normaalitilassa, sillä heikompien reittien poikaset eivät selviä. Saukon poikasia syntyy yleensä vain sellaisille vesistöreiteille, joilla on riittävä määrä talvella avoimena pysyviä koskijaksoja ja jäänalaisia tunneleita muodostavia puroja. Tämä reitti on rajatapaus. Kilometrin päässä saukot ovat päässeet toisen puron suussa pienestä reiästä jään alle saalistamaan. Jäljistä ei näe mitä saivat, mutta tutkimustiedoistani tiedän, että lähes varmasti tällaisessa paikassa muutaman sammakon, tuskin yhtään kalaa.
Mutta mikä ihme tuolla on kulkenut? Isoja tassunpainalluksia, paljon. Jäljet ovat lähes kämmenen kokoiset. Suurpeto! Pikainen lasku paljastaa viiden varvasanturan painallukset jokaisessa jäljessä. Koira- ja kissaeläimillä anturoita on näkyvillä vain neljä. Ahma, sillä karhut nukkuvat tähän aikaan, eikä jäljen kokokaan karhulle riitä. Saan seurata jälkiä hyvän matkaa ennen kuin kahden eläimen jäljet erkaantuvat hetkeksi toisistaan. Kulkutapa on hyvin samankaltainen kuin aiemmilla saukoilla – joilla muuten niilläkin näkyy viisi varvasta jäljissään. Taas mitta esille; toisella tassunleveys 11-11,5cm ja toisella alle 10. Nämäkin siis ilmeisesti emo ja vuodentakainen pentu? Vai olisiko uros ja naaras? Kokemukseni ahmoista ei riitä varmuuteen, mutta saukkoja vastaava, pentueelle tyypillinen liikkumistyyli, viittaa poikueeseen.
Mahtava fiilis! Ahmaa yhyttää harvoin ja poikuetta vielä harvemmin. Harmi että kännykkäkamera hyytyy jo parin kuvan jälkeen. Toivottavasti edes ne onnistuivat. Pakkanen unohtui innossa, mutta tekniikka palautti asian mieleen…
Ahmat suuntasivat lopulta samalle jokivarrelle, jonne saukkopoikuekin oli aiemmin mennyt. Nälkäiselle ahmalle varmaan kelpaisi saukkopaistikin, jos tilaisuus tarjoutuisi. Jos sulapaikka löytyy, saukoilla ei ole pelkoa. Jäälakeudella voisi kuitenkin käydä köpelösti.
Olisipa mukava seurailla jälkiä pidempäänkin, mutta tammikuun pakkaspäivä on jo kääntynyt iltaruskoksi. Eikä mitätön kuunsirppikään tänä yönä valaise. Parasta kääntyä kotiin, lähteä takkaa lämmittämään. Mutta kylläpä kannatti jälleen kerran lähteä ulos!