69/2020

Suurin rastaista, kulorastas, on varsin tuntematon. Tämä ei johdu siitä, että se olisi kovin harvinainen. Se ei myöskään ole vähentynyt, päinvastoin.

Tuntemattomuus johtuu siitä, että kulorastas on huomattavan arka. Sen pakoetäisyys on poikkeuksellisen pitkä.

Ja toisaalta ihmettelee metsästä kantautuvaa rastaan aivan ihmeellisen kaunista laulua. Kuin mustarastaaan on sen kuulaus. Mutta tämä rastas lyhentää säkeet, jotka seuraavat heti toinen toistaan ja laulu jatkuu pitkään. Kauneus yhdistyy pieneen haikeuteen laulun tunnelmassa. Laulu on myös kantava. Se kuuluu yleensä kaukaa. Se on kulorastaan laulu.

Ja vielä yksi tuntomerkki. Kuiva lyhyehkö ja toistuva narina kuuluu kulorastaan lentäessä. Se on hyvä tuntomerkki oppia tuntemaan tämä hieno lintu.

Kulo viittaa metsäpalon kohdanneeseen metsään, kulonpaloon. Aukot sopivat kulorastaan biotooppiin.

Tämä suuri rastas on selästään aivan harmaa, ainoana rastaana. Mutta sen vatsapuolen täplät valkean harmaassa rinnassa ja vatsassa muistuttavat laulurastasta. Laulurastas on kuitenkin paljon pienempi – ja ruskeampi selästään.

Tässä syitä sille, että kaunislauluinen kulorastas on aika tuntematon. Se on jo laulanut aikansa, mutta laulaa edelleen. Kävelylle, mäntykankaille aamulla varhain, kun aurinko nousee! Siellä laulaa kulorastas. Melkein ylittämätön tai yhtäläinen laulultaan laulurastaan ja mustarastaan kanssa. Olen miettinyt, mistä kulorastas on saanut virolaisen nimensä: hoburästas eli hevosrastas. Ehkä siitä, että sen voi nähdä etäämmällä hevonhaassa tai hevosten metsälaitumella, mutta ei koskaan pihapiirissä, juuri arkuutensa vuoksi.

Yleensä kulorastas laulaa huomattavan kaukana kuusen latvassa. Kulorastas on arka ja valpas lintu,