Varhaiset kelttiläiset kristityt puhuivat ohuista paikoista, joissa raja kahden maailman välillä katoaa. Ne ovat paikkoja, joissa tuntuu häilyvän jotain erityislaatuista ja pyhää. Ohuissa paikoissa me saamme koskettaa tämän maailman takana olevaa, arkitodellisuuden takana avautuvaa runollista mysteeriä.

Me kaikki rakastamme kauneutta, ja tämä maapallo on kaunis. Mutta rakastamiseen kuuluu aina myös vapaus ...

Kauneus on surullista. Kun jokin maailmassa on kaunista, se näyttää heti uhatulta. Aito kauneus on aina täydellisyyden ilmaus, eikä täydellisyys tule toimeen maailmassa, joka on tunnetusti hyvin epätäydellinen. Kauneus tulee toisesta maailmasta. Siksi tuho on sen alituinen seuralainen.