Italialaisen Paolo Sorrentinon elokuvassa La grande bellezza ikääntyvä playboy vaeltelee Roomassa ja näkee oman elämänsä katoavan kauneuden. Lämpimät kesäillat sulautuvat kaupungin muinaiseen historiaan, ja kaikki ympärillä henkii haikeutta, menettämistä ja luopumisen kipeyttä. Onko mies lopulta saavuttanut elämässään mitään? Onko hän saanut koskettaa todellista kauneutta, vai jäänyt vain raapimaan pintaa?

Varhaiset kelttiläiset kristityt puhuivat ohuista paikoista, joissa raja kahden maailman välillä katoaa. Ne ovat paikkoja, joissa tuntuu häilyvän jotain erityislaatuista ja pyhää. Ohuissa paikoissa me saamme koskettaa tämän maailman takana olevaa, arkitodellisuuden takana avautuvaa runollista mysteeriä.

Voimme kokea ohuen paikan tunturin laella, meren rannalla, syvällä sammaleisen metsän siimeksessä, tai vaikkapa ikivanhan puun juurella. Sellainen paikka voi löytyä Tizianon maalauksesta tai Palatinon kukkulalta Roomasta, aamuhämärässä, sypressien katveessa.

Ohuen paikan kokemus tuntuu usein liittyvän esteettiseen elämykseen, ja lopulta harmoniaan ja kokemukseen siitä, että kaiken rikkinäisen, murtuneen ja kaoottisen keskellä me tunnemme olevamme hieman ehjempiä, ainakin lyhyen katoavan hetken ajan. Se on ymmärrystä omasta pienuudesta ja aavistusta jostain suuremmasta, meidän mitättömän arki­tajuntamme ylittävästä.

Olen ehtinyt tehdä omassa elämässäni monenlaista, mutta usein ilman suurempaa suunnitelmaa ja visiota. Elämääni on usein ohjannut intohimoinen tekeminen, uppoutuminen ja syventyminen milloin mihinkin. Ja usein huomaan tekemisen kautta avautuvan uusia maailmoja, portteja, joiden taakse kannattaa katsoa.

Jos mietin tarkemmin, tekemiseen on usein liittynyt kauneuden kaipuu, jatkuva pyrkimys tutkia tämän maailman rajaa, kulkea pitkin sen reunaa ja etsiä ovea, jonka takaa näkisi kauemmas, kohti tuntematonta.

Kirjoitan, luen, kuljen luonnossa, ja jatkan koputtelemista. Ja silloin tällöin sydämen syke hidastuu ja ympärillä tuntuu väreilevän jotain ihmeellistä ja kaunista. Tunnen olevani yhtäkkiä hyvin lähellä. Mutta jään kuitenkin aina matkan päähän. Kurotan ja etsin, mutta silti mysteeri pysyy, eikä kaipuu täyty.

Aika ajoin mieleeni nousee kuva, jonka alkuperää en muista. Vanha kreikkalainen mies istuu tavernassa meren äärellä. Hän tulee rantaan joka aamu ja katselee sinistä merta, palaa illalla kotiinsa. Seuraavana aamuna mies on taas paikallaan, kunnes hän yhtenä päivänä on poissa, sulautunut siniseen, kadonnut ohuen paikan kautta toiseen maailmaan. Ja jäljelle jää vain suuri kauneus.