Lue tai kuuntele Marko Leppäsen kolumni.

Menneen kesän ennätyshelteiden keskellä kärvistellessäni huomasin taas kerran välttäväni kaupungin keskustaa. Huomasin myös kuvittelevani, miltä ...

Samaistuminen merkitsee yhteyttä, ja sitä tämä maailma tarvitsee. Myötätunto on helpompaa sitä tai niitä kohtaan, jotka koemme kaltaisiksemme. Olemme joka tapauksessa samaa kudelmaa, samassa veneessä.

Elämme kiireen ja nopeiden palkintojen ajassa. Aivomme janoavat älylaitteiden ja internetin tarjoamaa pikamielihyvää. Kaikki omasta sometilistä metsiin pitäisi pystyä muuttamaan tuottavaksi, mieluiten mahdollisimman ripeästi. Luonnossa ei kuitenkaan ole pikavoittoja, oli sitten kyse kaupunkipuistosta, puutarhasta, metsästä tai planeetasta. Lue tai kuuntele Emmi Itärannan kolumni.

Keväällä intensiivinen valo lietsoo hermovälittäjäaineiden tuotantoa. Ihminen vilkastuu ja kiinnostuu – ympäristöstään ja lajitovereistaan – liekö malttaa lepäämään, vaikka talvi sentään takana. Ei siitä ole kauaa, kun keväällä oltiin hyvin konkreettisesti heikkoina ja kuoltiin eniten.

Mikään teissä ei ollut pyhää, ja silti kaikki oli. En tarvinnut rituaaleja läheisyydessänne. Niitä ilmankin annoitte minulle kokemuksen elollisuudesta, joka poikkesi omastani, tavasta olla maailmassa ja älykkyydestä, jotka olivat toisenlaisia kuin ihmisen – mutta eivät yhtään vähäisempiä. Lue tai kuuntele Emmi Itärannan kolumni.

Kriisin koetellessa meissä usein herää välitön, kiireinen biofilia (urgent biophilia). Termi on ympäristöantropologi Keith G. Tidballin ja kuvaa ilmiötä, jossa luontoon tukeudutaan ensiavun kaltaisesti. Lue tai kuuntele Marko Leppäsen kolumni.

Ympäristösurua ei vielä tunnisteta yhtä laajasti kuin muita surun muotoja, vaikka se on todellinen ilmiö, jonka olemassaolosta on tieteellistä näyttöä.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi ei sen ensiaaltoon onneksi tarvita kaikkia. Muu maailma kyllä seuraa perässä, kun pioneerit siivoavat heille tien.

Olemme kohonneet nykyiseen hyvinvointiimme pitkälti neitseellisten luonnonvarojen voimin. Nyt kun olemme hävittäneet ne viimeisiin saarekkeisiin, olemme ihmeissämme. Meidän pitäisi muuttaa tapojamme toimia, mutta sitä ennen yritämme tiristää vielä viimeiset ilot jäljelle jääneistä vesistä, soista ja ikimetsien rippeistä.

Suurin osa luonnon monimuotoisuudesta on muodossa, jossa meidän on hankala havaita sitä. Se on liian pientä silmille ja liian hiljaista korville. Lue tai kuuntele Pekka Niittysen kolumni.

Voimme kiistellä metsistä, hakkuista ja luonnonvarojen käytöstä mutta luonnon vaikutus meihin on kiistämätön. Lue tai kuuntele Jenni Räinän kolumni.