Vietin perheineni vuodenvaihteessa puolitoista viikkoa Teneriffalla. Ajelimme vuokra-autolla ympäri saarta ja kadehdimme ihmisiä, jotka asuvat niin paljon paremmin ihmislajille soveltuvassa ympäristössä. Ei, en aio saarnata etelänmatkailua vastaan. Tietenkin se on täyttä öykkäröintiä. Kaamos on Suomessa aistideprivaation aikaa. Se ottaa koville, ja ihminen on heikko, ja niin edelleen. Sitä paitsi matkalle lähtemisen syynä on aina ikävystyneisyys ja sen herättämä epätoivoinen halu nähdä jotakin uutta. Siinä kaikki. Matkailu ei ”avarra”. Mihinkään lentämiselle ei ole olemassa yleviä perusteluja. Matkalla näkee erilaisia asioita kuin yleensä, mutta katseleminen ei ole yksinkertaista.

Internetissä kiertävät vitsikuvasarjat, joissa Pohjois-Korean johtajat ”katsovat asioita”, kuten savikulhoja tai leipiä, saavat tehonsa katsomisen luonteesta periaatteellisena vallankäyttönä, josta katsoja ei kuitenkaan millään lailla kostu. Tällainen katsoja, tumput suorina tuijottaja, ei pääse asioiden yli, ymmärrä niitä. Asiat pitävät kiinni omasta asiallisuudestaan. Kohde onkin omalla tavallaan paljon vahvempi kuin toimija.

Matkallamme kävimme katsomassa valaita. Pallopäävalaat ovat nimittäin myös todenneet Kanariansaarten seudun säiden puolesta soveliaaksi asuinpaikaksi ja elävät ympäri vuoden Teneriffan etelärannikolla, jossa on lämmintä ja kalmareita.

Whale watching on Teneriffalla kannattavaa bisnestä, koska valaat niin auliisti näyttäytyvät, enkä miettimälläkään keksi siitä pahaa sanottavaa. Tuskin pallopäitä, sen enempää kuin muitakaan paikallisia, haittaa, että heitä tullaan varta vasten pällistelemään, jos se tehdään kohteliaasti. Siellä ne uiskentelivat auringossa, kotioloissaan. Ihmeelliset olennot! Kokemus oli upea juuri siksi, että siinä tunsi itsensä niin tyhmäksi ja avuttomaksi. Minä, jolla oli varaa lentää tuhansia kilometrejä ja sitten purjehtia avomerelle Los Cristianosin rannasta, olin selkäeviä katsellessani yhtä naurettava kuin Kim ­Jong-­il katsellessaan lasipulloja tai talvihattuja. Valaiden näkeminen ei opettanut minulle valaista mitään.

Se oli nöyryyttävää ja siksi hienoa.

On harvinaista, että eläimiä pääsee katsomaan niiden ehdoilla. Yleensähän luonnonvaraisia eläimiä vain vilaukselta nähdään, bongataan.

Purjelaivan kannella kamerat ja kännykät tietysti kertoivat ihmisten kiihkeästä halusta kaapata valaat jotenkin omikseen, niin että katsominen voisi jatkua ikuisesti – että eläimet suostuisivat objekteiksi, alistuisivat katseelle. Minullakin on monta ruutua, joissa näkyy aallokkoa ja mustia kolmioita. Ei niistä mitään välity. En saanut pallopäitä filmille, tietenkään.

Samasta kiusauksesta kuin minun hölmöt valokuvani kertovat delfinaariot ja muut eläintarhat paljon surullisemmin. Niissä turvaudutaan väkivaltaan, ja jos katse ei eläintarhassa tapa, niin ainakin se esineellistää ja kahlitsee.

Se on hyvin ymmärrettävää ja hyvin tuomittavaa – hieman kuten etelään matkustaminen synkkänä vuodenaikana.