Olen potenut huonoa omaatuntoa valvotuista kesäöistä. En siksi, että niitä on liian monta vaan siksi, että niin usean yön olen joutunut päivätöideni takia nukkumaan neljän seinän sisällä. Kesäyöt ovat vuodenkiertomme vinhasti katoavaa luonnonvaraa, ohikiitävää, valoisaa kauneutta. ”Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta…” lauloi jo Georg Ots osuvasti.

Alkukesän yölaulajaretket lintuviidakoihin jäivät tältä kesältä väliin, ellei sellaisiksi lasketa muutamaa pitkän kuvaustyöpäivän jälkeen tehtyä öistä kävelyretkeä. Kuljin pitkin pellonreunaa ja ihastelin jokivarren pusikoista kuuluvaa satakielten ja kerttusten laulua. Ja kun oikein muistelen, kävelyretkistä onkin kertynyt ihania muistikuvia kesän varrelta aina Virolahdelta Lappiin asti. Tässä on huonon luonto- omatuntoni villakoiran ydin: Unohdan liian helposti, että luontoa on olemassa aina siellä, missä liikunkin. Oleellista on pitää aistit avoinna.

Juuri tällä tavalla heinäkuisella kuvausmatkallani keltamataroita etsiskellessäni näin ruispellon laidalla, ilta-auringossa isolle kivelle lämmittelemään nousseen peltopyypoikueen. Se oli niin upea ja hellyyttävä näky, että sitä oli pysähdyttävä katsomaan. Ehdin vielä nähdä, kuinka poikue laskeutui emonsa johdattamana kiveltä pellon suojiin.

 

PRAGMAATTISENA haihattelijana olen pyrkinyt yhdistämään sekä levon että kesäöistä nauttimisen nukkumalla teltassa. Kesämökkini pihalla olen erämaan ympäröimänä ja samalla kohtuuetäisyydellä työssäkäyntiä ajatellen.

Telttailu tuo paitsi ihania lapsuusmuistoja myös suurta mielihyvää. On edelleen jännittävää nukkua vain kangasseinät ympärillään kesäyön lempeässä viileydessä. Voin tuntea kesän tuoksuja ja ennen kaikkea kuulla hämyisen yön kiehtovia ääniä. Tapaan pitää vierelläni öisin lämpö- ja kosteusmittaria kellon ohella. Rakas ja kulahtanut havaintovihkoni tukee hataraa muistiani. Tuulet, auringonnousut ja laskut sekä sateet elävöittävät telttailijan lepoa. Tämä on myös oivallinen tapa seurata kesän mittaan laulavien lintujen ehtyvän lauluvireen hiipumista. Sen tahtia.

Suurta iloa tuottaa seurata, kuinka myöhään mikäkin lintulaji on vielä laulussa. Esimerkiksi myöhäisin kehrääjän laulu on kuulunut 7. elokuuta muutama vuosi sitten ja käki 12. heinäkuuta. Tätä kirjoittaessani 27. heinäkuuta lehtokurppa lentää vielä laululentoaan ja sepelkyyhky kujertaa. Niin myöhään kuin 17. heinäkuuta lauloivat musta- ja laulurastas yhtä aikaa aamusta klo 3.25, ja 3.40 aloittivat kaakkurit lentokaakatuksensa kehrääjän säestyksellä.

Viime yölle tuli kaksi hienoa merkintää: lehtohepokatti pihapinnaksi ja kesän ensimmäinen hirvikärpänen. Näiden lisäksi kehrääjä klo 23.45 / lämpö +17 C˚, kosteus 85 %. Klo 4.25 +16,1 C˚, kosteus 87 %, maisema kauniissa hellepäivien välisessä usvassa. Hiljenee.

 

TELTASSA nukkuessani ei harmita, vaikka tiaispoikueet aloittavat säksätyksensä auringonnousun myötä tai palokärki kuikuttaa viideltä, kalatiirat kirkuvat, käpytikka tiksuttaa tai pähkinähakit raakkuvat. Päinvastoin. Nautin joka hetkestä. Ainoa ääni, mille en lämpene, on lentokoneiden jylinä, josta ei päässe eroon millään kolkkaa maatamme.

Luonto on minulle suuri muistuttaja: tartu hetkeen. Ollaan tässä ja nyt.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.

kesäyöyölaulajat