Meillä on muutaman hehtaarin suuruinen kalliosaari Saaristomerellä. Siellä asustaa runsas apolloperhoskanta. Mitä meidän pitäisi tehdä ja mitä välttää, jotta apollo edelleen menestyisi saarellamme?

Onneksi olkoon! On varmaankin hienoa päästä asumaan rinnan rauhoitetun eläimen kanssa, varsinkin kun suhtautuu siihen myönteisesti. Ja kukapa ei apolloon suhtautuisi.

Nollavaihtoehto on hyvä: ei tarvitse tehdä mitään. Tosin pitemmän päälle tehtävää voi tulla. Tärkeintä olisi valvoa, etteivät toukan ravintokasvin, isomaksaruohon, kasvuolot huonone.
Maksaruoho pitää avoimista ja aurinkoisista paikoista, joten mäntyjen ja katajien sekä mahdollisten pensaitten varovainen poisto saattaa tulla kysymykseen. Missään tapauksessa ei pidä lannoittaa maksaruohoja, ainakaan tuntematta tarkoin niiden vaatimuksia. Ne saattavat muuttua liian reheviksi, toukille sopimattomiksi.

Toukat saattavat oleskella maassa jopa yhden-kahden metrin päässä ravintokasvista, joten keväällä tai alkukesällä ei pitäisi kuljeskella lähellä maksaruohoja eikä puuhata mitään, mikä voisi vahingoittaa toukkia. Sama koskee kesän alkupuoliskolla koteloita. Perhosten jälkeen alueella on munia, mutta ne eivät liene yhtä vahingoittuvia, sillä ne ovat turvassa sammaleen sisässä ja mullan rakosissa.

Joinakin vuosina apollon toukat voivat jopa syödä lehdettömiksi kaikki saaren maksaruohot. Tästä ei kannata huolestua, sillä se kuuluu apollon normaaliin niin kutsuttuun megapopulaatiodynamiikkaan. Jotkut saaret menettävät apollokantansa ja toiset saavat uuden. Apollon megapopulaatio muodostuu siis pienten kantojen verkostosta. Niiden koko ja etäisyys toisistaan ratkaisevat, kuinka pysyviä apollokannat ovat.