Mediassa on viime vuosina kiertänyt tunteisiin vetoava tarina joulukuusesta. Alun perin Aamulehdessä julkaistu juttu kertoo siitä, miten keskuslämmityksen armoille raahattu kuusi kärsii kuumuudesta ja kuivuudesta. Se ikävöi metsään jääneitä tovereitaan ja kituu janoisena. Lisäksi hakattu kuusentaimi ei enää ole hiilinielu, vaan pikemminkin päästölähde.

Osin tämän jutun järkyttämänä muutama tuttuni on kieltäytynyt joulukuusen hankinnasta. Osa heistä on korvannut joulukuusen ruukkutaimella, joka istutetaan keväällä takaisin luontoon.

Ilmiö on laajempikin. Yksilöitä ei saisi vahingoittaa, olivatpa ne puita tai eläimiä. Luontoon mennään kuin museoon. Ihaillaan maisemaa kuin taideteosta. Kiväärin tilalle tarjotaan kameraa. Pysytellään etäällä.

Vielä joitain vuosikymmeniä sitten luontoharrastukseen kuuluivat kasviot ja hyönteisten keräily. Enää uhanalaisten perhosten keihästämistä nuppineuloilla ei katsottaisi suopeasti. Ymmärrän tämän, mutta onko varovaisuus mennyt jo liian pitkälle?

”Millainen suhde muodostuu luontoon, jota saa katsoa, mutta ei koskea?”

Jopa Luonto-Liiton leireillä on käyty keskustelua, että hyönteisiä ei saisi enää pyydystää tunnistusta varten, ei edes pyydä ja päästä -menetelmällä. Koska vahingoittuvathan ne, varsinkin jos haavia heiluttavat lapset. Kalastuksesta leireillä on jo luovuttu.

Kehitys kaihertaa minua. Millainen suhde muodostuu luontoon, jota saa katsoa, mutta ei koskea?

Suru yksittäisen joulukuusen puolesta peittää näkyvistä sen tosiseikan, että kaikki ympärillämme on peräisin luonnosta ja palaa luontoon. Asumme puusta rakennetuissa taloissa, luemme kirjoja ja lehtiä. Miksi hyöty oikeuttaa käytön, mutta pelkkä juhlaperinne ei?

Joulukuusi on perinteenä tuore, mutta kodin koristelu puilla on ikivanha tapa. Sisään kannettu puu tuo metsän kotiin, hämärtää luonnon ja kulttuurin rajaa. Uskon, että joulukuusen koristelu ja katselu tyydyttävät meissä jotain ikiaikaista. Saman tekee hyönteisten pyydystäminen ja tutkiminen omin käsin. Luontoon pitää voida upota. Sitä pitää voida haistaa, maistaa ja koskea.

Jos kuusen raahaaminen kerrostaloasuntoon elvyttää ja ylläpitää ihmisten luontoyhteyttä, niin kaikin mokomin! Haaviin kuollut tesmaperhonen on pieni uhraus, jos sillä voidaan saada lapsi kiinnostumaan ympäristöstään ja tuntemaan myötätuntoa muita elollisia olentoja kohtaan.

Tässäkin luontoon liittyvässä kiistassa on kyse kahden eettisen periaatteen törmäyksestä: korostetaanko yksilön oikeutta elämään vai kokonaisuuden etua? Minä olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen.

joulukolumniluontosuhde

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!