Aikaisemmin tutkijat ajattelivat, että kaamoksen vallitessa valtamerien lajit todennäköisesti joko muuttavat lauhemmille vesille tai jurottavat lepotilassa pimeän ja kylmän kaamosajan yli. Näinhän eläimet tekevät maallakin: melkein kaikki linnut muuttavat pois, nisäkkäät lihottavat itsensä selviytyäkseen niukalla ravinnolla ja hyönteiset ja kasvit talvehtivat lumen alla.

Tutkimustietoa oli kuitenkin vähän, sillä olosuhteet ovat keskitalvella äärimmäisen vaativat. Tutkimus kerrallaan alkoi kuitenkin paljastua, että elämä pinnan alla jatkuu. Mitä enemmän kaamosajan merielämää on tutkittu, sitä enemmän sitä on löytynyt.

Meren planktoneliöiden talvesta on hyvin vähän tietoa, eikä ihme, sillä elämää on vaikea tutkia jään peittämällä arktisella merellä. Se tiedetään, että kaamoksen aikana kasviplanktonia, eli kelluvia yhteyttäviä pienleviä, on niukasti, koska valoa yhteyttämiseen ja lisääntymiseen ei ole. Siten myöskään pienleviä syövällä eläinplanktonilla ei ole ruokaa.

Aikaisempien tutkimusten perusteella ajateltiin, että eläinplanktonit viettävät jopa 10 kuukautta jonkinlaisessa lepotilassa yli puolen kilometrin syvyydessä. Kuten nisäkkäät, nekin keräävät talven varalle rasvavarastoja, säätävät aineenvaihduntansa säästöliekille ja odottavat kevättä.

Näin ajateltiin, kunnes vuonna 2015 ilmestyi Huippuvuorten Kongsfjordenilla tehty tutkimus merten pieneliöiden talvesta. Se mullisti käsityksen kaamosajan merielämästä lähes 1500 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen.

Tutkimus paljasti, että läheskään kaikki planktoneliöt eivät elä täydellistä hiljaiseloa. Niiden aktiivisuus ja elämänrytmi säilyvät talvella samalla tasolla kuin keväällä ja kesälläkin. Tietyistä ympäristöistä on löydetty myös runsaasti eläinplanktonin poikasia. Pieneliöitä on meressä paikoin talvella enemmän kuin kesällä.

Calanus-suvun keijuhankajalkaiset liikkuvat pintavesissä öisin ja viettävät päivät syvissä pimeissä vesissä. Kuva: Jasper Nance / Wikimedia commons CC BY SA 2.0

Muun muassa eläinplanktoniin kuuluvat Calanus-suvun keijuhankajalkaiset ovat merkittävässä roolissa arktisissa ravintoverkoissa. Ne pystyvät aistimaan hyvin niukkaa valoa, ja niillä on eläinplanktonille tyypillinen vuorokausivaellus: päiväksi ne laskeutuvat syvemmällä meren pimeyteen. Näin ne pakenevat saalistajiaan, esimerkiksi planktonia syöviä kaloja. Yöllä ne nousevat pintaveteen ruokailemaan kasviplanktonilla.

Keijuhankajalkaisten näkökyky hämmästyttää: ne pystyvät havaitsemaan yötaivaan valoa 70–80 metrin syvyyteen, revontulien loimotuksen 80–120 metriin ja kuun valon jopa 120–170 metrin syvyyteen saakka. Ne pystyvät herkästi aistimaan vuorokaudenaikojen vaihtelun silloinkin, kun valoa on hyvin niukasti.

Planktonin lisäksi muutkin selkärangattomat lajit ovat aktiivisia kaamoksen aikana. Hajoavaa eloperäistä ainesta ravinnokseen käyttävät simpukat ja katkat kasvavat tasaisesti läpi vuoden. Ne eivät tarvitse valoa. Käsitys, että arktisten vesien elämä nojaa yksinomaan valoon ja kasviplanktonin yhteyttämiseen, oli väärä.

Merilinnut, kuten pohjankiislat ja pikkuruokit, syövät talvella muun muassa Anonyx nugax -katkoja. Kuva: Katrine Kongshavn, Universitetsmuseet i Bergen, Bergenin yliopisto, Wikimedia commons CC BY SA 4.0

Huippuvuorten vesillä talvehtii myös monia merilintuja, kuten pikkuruokkeja, riskilöitä, pohjankiisloja, myrskylintuja, pikkukajavia ja isolokkeja. Linnut siirtyvät etelämmäs, kun meri jäätyy. Meri pysyy kuitenkin Golf-virran ansiosta sulana käytännössä koko vuoden Huippuvuorten lähivesille saakka. Laajimmillaan merijää on kevättalvella.

Huippuvuorilla kaamos alkaa taittua helmikuun puolivälissä. Kasviplankton käyttää hiljalleen lisääntyvän heikon valon tehokkaasti hyödykseen ja aloittaa yhteyttämisen heti, vaikka meriveden lämpötilan on vielä pakkasen puolella.