Luonto ja historiankirjoitus ovat aina kuuluneet yhteen. Ihmiskunnan varhaisimmat arkeologiset löydöt kertovat ihmisen ja luonnon tiiviistä suhteesta. Ihminen on koko historiansa ollut täysin riippuvainen luonnosta. Luontoa pelättiin ja kunnioitettiin, sitä palvottiin ja siitä tehtiin taidetta tanssien, laulujen, taide-esineiden, tarinoiden ja maalausten muodossa.

Historia ei ainoastaan näy luonnossa, vaan luonto myös historiassa. Vaikka historiankirjoitus ei aina kuvailisikaan luonnon olosuhteita, ne tunkevat vahvasti mukaan historian sivuille sinnekin, minne niitä ei ole suoraan kirjoitettu. Kuten esimerkiksi Mirkka Lappalaisen teoksessa Pohjolan leijona, jossa Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf kohtaa kuolemansa syys­koleassa sumussa ratsastettuaan harhaan tai niin ikään hänen teoksessaan Jumalan vihan ruoska, joka kuvailee 1600-luvun lopun Ruotsi–Suomen kahden peräkkäisen katovuoden sääoloja ja joukkonälkäkuolemia.

Tai kun Sakari Viinikaisen ja Heli Mäen teoksessa Teatterikuninkaan sota Ruotsin armeijan joukot aloittavat Tillolassa hyökkäyksen venäläisiä vastaan 20.5.1790 kello 23.00, en voi välttyä vahvalta mielikuvalta ympäröivästä luonnosta. Tiedän jo lapsuudestani, että paikka on osa Salpausselän hiekkaharjannetta, kaunista mäntyvaltaista kangasta. Alempana metsä muuttuu sekametsäksi ja lopulta kosteammaksi korveksi. Voin kuvitella, kuinka metsä oli koskematonta tuolloin yli kaksisataa vuotta sitten.

Ennen hyökkäystä metsään levittäytyneet joukot saivat kevätyön valossa kenties sieraimiinsa tuoreen kanervikon ja mustikankukkien tuoksun. Kangasmaitikka, mäkitervakko ja metsätähti kukkivat. Laulurastas rupatteli, käki kukkui ja lehtokurppa lensi soidintaan. Tätä ihanaa taustaa vasten kuviteltuna miesten hiljainen kuolemanpelko hyökkäystä odottaessa saa vaikuttavan ja konkreettisen mittasuhteen.

Kiivas taistelu kesti viisi tuntia ja venäläiset pakenivat puoli viideltä aamulla, siis samaan aikaan kun aurinko nousi. Mielessäni kuulen, kuinka ammunnan vaiettua haavoittuneiden voihkeen joukkoon nousevat aamun pajulinnut, rastaat, leppälinnut, käet, peipot, rautiaiset ja lopulta metsäkirviset ja tervapääskyt ikiaikaisine lauluineen. Ruudin savun ja usvan läpi siivilöityvään yhä lämmittävämpään auringonvaloon nousevat sitruunaperhoset, suruvaipat ja neitoperhoset lepattamaan. Kimalaiset pörräävät mustikankukilla ja aamun ensimmäiset tuulen vireet tuovat alakosteikolta viileän sammalen tuoksun.
Rakastan ja luen paljon historiaa, muutakin kuin sotiin liittyvää. Väitän, että ilman luontosuhdettani moni lukemani menneen ajan tapahtuma jäisi kokemustasoltaan hyvin puutteelliseksi.

Minulle luonto sytyttää synkänkin historian lämmittäviin ja valaiseviin liekkeihin.